Harjus

Thymallus thymallus

Komean selkäevän omistava harjus on monen heittokalastajan, pilkkijän ja etenkin perhokalastajan toivelistan kärkipäässä. Harjus vaatii viileän ja hyvin happipitoisen veden. Se suosii joessa virtapaikkoja, joista se välillä laskeutuu suvantoihin ja järviin. Järvissä ja meressä se viihtyy parhaiten karikoissa ja kivikkoisilla rannoilla.

Harjus on helppo tunnistaa sen korkeasta selkäevästä. Ainoastaan siiat muistuttavat harjusta, mutta niillä selkäevä on lyhyempi ja matalampi. Kuva: Petter Nissén

Levinneisyys
Harjus on sisävesikala. Sitä esiintyy maassamme Vuoksen vesistön järvissä sekä Oulujoen vesistössä ja siitä pohjoiseen monin paikoin. Myös Keski-Suomen vesistä löytyy istutuksista peräisin olevia harjuskantoja. Rannikollamme harjusta tavataan Selkämeren pohjoisosista ja Perämerestä. Harjusta on sekä paikallisia että vaeltavia kantoja.
Meressä elävät harjuskannat ovat taantuneet merkittävästi ja hävinneet monin paikoin. Meriharjus luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi.

Ravinto
Ravinnokseen harjukset käyttävät hyönteisiä, nilviäisiä ja ­äyriäisiä. Isot harjukset syövät myös pieniä kaloja, ruokalistalle voi päätyä ainakin simppuja, piikkikaloja, ahvenia, mutuja ja kuoreita.

Lisääntyminen
Harjusten kutuaika on heti jäiden lähdön jälkeen huhtikuun lopulta kesäkuun alkuun. Tällöin ne kokoontuvat järvissä matalille selkäkareille ja virtaavassa vedessä sorapohjille. Poikaset kuoriutuvat 3-4 viikon kuluttua.
Harjuksen Suomenennätys on 2,47 kiloa, se on saatu Utsjoen vesistä pilkillä