Nokkakala
Belone belone
Nokkakala on yksi omintakeisimmista kaloistamme. Sen lisääntyminen Suomessa on vasta 2000-luvun lämpimien vuosien peruja, ja se voi vaeltaa talvehtimaan aina Brittein saarille saakka. Nokkakalassa voi nähdä aimo annoksen valtamerten eksoottisia petokaloja pitkine nokkineen ja lentävine liikkeineen, mutta murtovetten marliiniksi siitä ei pienen kokonsa takia ole.
Tuntomerkit
Nokkakala voi kielessä sekoittua joidenkin niin ikään “nokkahaukena” tuntemiin merineuloihin, mutta luonnossa sen niihin yhdistää vain pitkä solakka muoto. Jo pienet nokkakalat erottaa neuloista uinnistaan: ne uiskentelevat reippaan uteliaina parvina ympäriinsä, siinä missä uimataidoiltaan hitaanpuoleiset neulat väijyvät heinämäisinä erakkoina paikoillaan.
Pyyntikokoinen nokkakala on jo täysverinen meripeto, jolla voi olla mittaa 50-100 cm. Kalasta ei voi marliinimaisen, hammastetun nokkansa vuoksi erehtyä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana nokkakalan suun aukaiseva nivel on, toisin kuin muilla kaloillamme, yläleuassa.
Levinneisyys ja elinympäristö
Nokkakala, suurin piirtein sen näköisenä kuin täkäläinen nokkakala tunnetaan, löytyy vähän jokaisesta maailman merestä, jossa vesi on riittävän lämmintä sille lisääntyä ja elää. Sen voi tavata yhtä hyvin Tyynen valtameren rannoilta kuin Atlantinkin, ja kesällä pitkin Suomen rannikkoa Selkämerta myöten. Sitä pohjoisemmista vesistä nokkakala puuttuu.
Suomessa kalan tavoittaa helpoiten kudulta matalista etelärannikon rantavesistä. Hiekkarantaa, rakkolevää, meriajokasta ja vähän kiviä on yhdistelmä, joita seuraamalla kutuun valmistautuvan nokkakalan voi löytää. Kudun jälkeen tai sitä ennenkin kalan voi tavoittaa syönnökseltään suurten selkien päältä ja välillä rantapenkoiltakin.
Ravinto
Nokkakalaa ongitaan maailmalla yleisesti kolmion muotoon leikatulla kalanpalalla kohon alla. Toisaalta niitä saadaan suurilla lohipelleillä Itämeren seliltä sekä pienehköillä lusikoilla rannoilta. Toisin sanoen nokkakala on merellinen opportunisti, joka syö vähän kaikkea missä ikinä liikkuukaan: pinnan tuntumassa. Pintavesistä se löytää sitä, mitä muutkin avarien merten nopeat petokalat eli piikkikaloja, silakoita, kilohaileja ja tuulenkaloja. Pienenä nokkakala voi syödä jopa hyönteisiä pinnalta!
Kasvu ja lisääntyminen
Nokkakalan kutu Suomessa on vasta 2000-luvun lämmenneen ilmaston peruja. Etelärannikon rantavesissä on enenevissä määrin näkynyt nokkakalan “kihinää” pinnassa, sekä valtavia määriä poikasia myöhemmin kesällä. “Kihinä” on muutaman nokkakalayksilön kututapahtumaa, jossa kalat laskevat pinnalla kelluvan levän sekaan kututuotteitaan uiden usein kymmeniä metrejä samalla eteenpäin.
Nokkakala kasvaa ensimmäisenä kesänään nopeasti kolmenkymmenen sentin mittaan ja saapuu ensimmäisen kerran kudulle 60-70-senttisenä ja 400-500-grammaisena. Kasvu jää lopulta metrin kieppeille yhden kilon painoluokkaan, johon se saapuu 5-7 vuodessa. Vanhimmat maailmalta tavoitetut nokkakalat ovat olleet alun toisella kymmenellä ja painoltaan suurin on ollut 1650 grammaa. Suomessa jo kilon painoinen nokkakala on jättiläinen.
Vapakalastajan nokkakala
Nokkakala tarttuu kursailematta toisinaan lohenuistelijan peltivieheeseen eikä tapahtuma lohenkiilto silmissään touhuilevaa uistelijaa paljon säväytä. Moisten vahinkolaukausten sijaan kala on varsin jännittävä pyydettävä heittovälinein. Niihin puuhiin on syytä varustautua välkehtivällä pienehköllä, 60-80 mm taimenlusikalla, jonka pienehkö kolmihaarainen koukku on kiinnitetty pienen siimatapsin päähän. Lusikkaa vähän lyhyempi tapsi on sopiva, sillä se ei sotkeudu yhtä helposti kuin pykälää pidempi.
Tällaisen virityksen on todettu tartuttavan kovalla nokallaan huitovan kalan paremmin kuin normaalilla koukutuksella varusteltu peruslusikka. Kudun ollessa käynnissä kalan voi löytää kaikkein tyyneimmältä ja lämpimmämmältä rannalta, mutta ennen ja jälkeen kudun sen voi löytää hieman enemmän “käynnissä” olevasta vedestä.
Kala ei aivan rantaan asti yleensä ui, vaan viihtyy paremminkin rantavyöhykkeen kohdassa, jossa matala ranta alkaa syventyä polvensyvyisestä vedestä useampimetriseen. Toisinaan kaloja tuntuu parveilevan eniten rakkoleväisissä kivikkokärjissä, toisinaan tasaisemmilla pohjilla, mutta harvemmin levistä ja kivistä täysin paljailla paikoilla.
Nokkakala kestää vieheeltä “runtua” eli vauhdikkaampaakin uittoa. Toisaalta syönnöskalan voi saada parhaiten paikallaan lilluvalla kalanpalalla kohon alla. Nokkakalan kalastaminen Suomessa on vasta lapsenkengissä. Parhaat saaliit ovat vielä meressä ja pyyntitavat ajatusten asteilla.