Piikkimonni
Ameiurus nebulosus
Monnilajeja löytyy planeetaltamme lisää koko ajan ja niitä arvellaan kaiken kaikkiaan löytyvän noin 3000 kappaletta. Suurin osa niistä elää trooppisella vyöhykkeellä ja lajikirjo vähenee maapallon napoja kohti.
Suurikokoisin monnilajeista ja sammen ohella sisävesikaloista ylipäätään, monni, hävisi Suomesta 1800-luvulla. Se on 1920-luvulla “korvattu” tuomalla Saksaan istutetuista kannoista maahan pohjoisamerikkalainen piikkimonni. Pienikokoinen monnitulokkaamme tuntuu viihtyvän ilmastossamme, sillä se lisääntyy jo useissa Etelä-Suomen lampivesissä.
Tuntomerkit
Jos yhtään tietää, miltä monni näyttää ja tietää, että Suomessa elää vain piikkimonni, laji on helppo tunnistaa. Jos ei tiedä, miltä monni näyttää, kannattaa viiksekkään kalan turpajouhet tutkia ensimmäiseksi: piikkimonnilla niitä on 8, kun seuraavaksi viiksekkäimmät kalamme, nuoliaiset, pääsevät vain neljään.
Piikkimonnilla on ainoana kalanamme kaksi viikseä myös kuonon päällä. Muuten kalalla on pohjakalan olemus mademaisen litteine päineen, mutta se ei ole häntäpuolestaan pitkä luiro kuten made. Piikkimonni on rakenteeltaan tukevampi kuin nuoliaiset tai törö ja sen esiintyminen lampivesissä erottaa lajin nopsaan merellisistä pohjakaloista. Kivisimppuun verrattuna piikkimonni on huomattavan sileäpintainen ja viimeistään käteen ottaessa laji voi paljastua ikävällä tavalla, kun sen rintaevän kätköissä sojottava piikki haavoittaa kämmenen.
Ravinto
Suomessa elävä piikkimonni imuroi leveään kitaansa kaiken lammesta kiinni saamansa ravinnon ja se pystyy hyödyntämään myös kasvien osia. Lammissa on usein kuitenkin muitakin kaloja, joiden poikasia piikkimonni ei tunnu pystyvän hävittämään kokonaan, edes mätinä.
Levinneisyys ja elinympäristö
Piikkimonni on alunperin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen itäisellä puoliskolla esiintyvä kala, joka on 1800-luvun lopulla, maukkaan ruokakalan mainein, tuotu Eurooppaan. Kalaa esiintyy nykyään mantereen pohjoisimpia kolkkia lukuun ottamatta lähes koko Manner-Euroopassa. Suomessa sitä on siirtoistuteltu lukuisiin lampiin ja muihin pienvesiin ympäri Etelä-Suomea.
Monnikaloille ominaiseen tapaan myös piikkimonni tulee toimeen hyvin vähähappisissa, rehevissä ja “kuumaksi” lämpenevissä lammikoissa, se kestää jopa 31-asteista vettä. Mutta epäilemättä myös suuremmissa järvissä, joissa se alkuperäisillä asuinalueillaan enimmäkseen tavataan.
Kasvu ja lisääntyminen
Muinaisiin maamme pari-kolmimetrisiin monneihin verrattuna piikkimonni on huomattavan vaatimaton ilmestys. Monissa pikkulammissa se jää parhaimmillaankin reilun vaaksan mittaiseksi ja muuallakin yleensä alle puolen kilon painoiseksi. Alkuperäisillä elinalueillaan se voi sen sijaan varttua jopa nelikiloiseksi. Suurin Suomesta koskaan saatu yksilö on ollut Mustionjoen yli 700-grammainen vonkale. Kalan arvioidaan elävän korkeintaan 12-13-vuotiaaksi.
Lisääntymistään varten piikkimonni kaivaa tai hyväksyy ihmisen veteen heittämästä esineestä katollisen pesän, jonne koiras houkuttelee naaraita laskemaan mätinsä, kun vesi saavuttaa yli 20 asteen lämpötilan. Naaraiden lähdettyä koiras hedelmöittää mädin ja paimentaa munista kuoriutuneet poikaset muutaman millin mittaiseksi, ennen kuin laskee ne omilleen. Kutukypsiä monnit ovat kolmivuotiaana ja noin 20 sentin mittaisina.
Vapakalastajan piikkimonni
Vapakalastajan on tärkeintä tietää piikkimonnista, että se on hämäräaktiivi ja liikkuu päivisin varsin vähän. Sen voi siitä huolimatta saada joissain lammissa sopivalla madonpätkällä houkutelluksi syömään myös päiväsaikaan, mutta joissain toisissa ei millään ennen auringon painumista mailleen.
Pieniä, muutaman sentin mittaisia monneja voi lampun valossa nähdä tällöin kisailemassa rannassa, mutta niitä on vaikea saada särpimelle. Matoa paremmin syövät, vähän suuremmat kalat, tapaavat löytyä keskempää lampea niitä etukäteen näkemättä.
Lammesta riippuen voi onkija tarvita 4-7 metrin vavan tai kelallisen ongen. Pohjaongellakin monneja on saatu, mutta mikäli pohja on hyvin reheväkasvustoinen, on parempi kelluttaa syöttiä kasvien yläpuolella kohon avulla. Alkufongarit käyttivät piikkimonnin pyytämiseen kokonaista pitkää suurta matoa, mutta ainakin pienempiä monneja saa monenlaisilla matovirityksillä.
Kannattaa kokeilla erikokoisia ja eritavoin koukkuun punottuja matoratkaisuja, etenkin, jos ei tiedä, minkä kokoisia monneja lammessa asuu. Turun tunnetuimmassa monnilammessa esimerkiksi rannoilla tapaa keväisin jäiden lähdettyä lojua kasapäin kuolleita suurempia monneja ja voi olla, että onkijalle on tarjolla kesäksi vain pienempiä yksilöitä.