Ekologisesti kestävä kalastus edellyttää saaliskalojen valikointia

Vapaa-ajankalastus muuttuu mutta pysyy tärkeänä harrastuksena

Vaikka vapaa-ajankalastajien lukumäärä on vähentynyt n. 12 % ja vapaa-ajankalastuksen kokonaissaalis on laskenut neljänneksen 1990-luvulta lähtien, vapaa-ajankalastus on Suomessa kansainvälisesti verraten edelleen erittäin suosittua. Kaikkiaan vapaa-ajankalastajia on noin 1,5 miljoonaa: suomalaisista miehistä kalastaa noin 40 prosenttia ja naisista 20 prosenttia (LUKE:n vapaa-ajankalastustilastot 2016). Vain Norjassa kalastus on vielä suositumpaa. Vapaa-ajankalastus on kokonaisuutena merkittävä kalavarojen käyttömuoto, johon sisältyy huomattavia sosioekonomisia, kansantaloudellisia ja kansanterveydellisiä vaikutuksia (Arlinghaus & Cooke 2009, Cowx ym. 2010, Hunt & McManus 2015). Vapaa-ajankalastajat pyysivät Suomessa vuonna 2014 80% sisävesien saaliista ja 3,4% merialueen saaliista (LUKE:n tilastot). Merialueen pientä osuutta selittää lähinnä mittava kaupallinen silakkasaalis.

Vapaa-ajankalastuksen harrastus vähenee tyypillisesti kaikissa teollisissa länsimaissa, joissa ihmisten luontosuhde muuttuu kaupungistumisen ja omakohtaisen luontokokemuksen heikentymisen myötä. Kulttuurillisen luontosuhteen muutokselle on tyypillistä tehokkaan luonnon hyödyntämisen arvostuksen lasku ja virkistysarvojen sekä luonnon itseisarvon nousu (Arlinghaus & Mehner 2005, Cowx ym. 2010, Cowx & Portocarrero-Aya 2011, Arlinghaus ym. 2015). Välittömän luontosuhteen menettämisen myötä eläinten inhimillistäminen, antropomorfismi on myös yleistynyt. Eläinten ajatellaan toimivan ja ajattelevan ihmisten lailla, vaikka esimerkiksi kaloilla ei edes ole aivorakenteita, jotka ihmisillä on havaittu kytkeytyvän tietoisuuteen ja tietoisiin tuntemuksiin (Rose 2007). Ihminen on evolutiivisen historiansa kautta väistämättä osa luontoa, eikä ihmisen saalistus ole lähtökohtaisesti kalojen kannalta eläinsuojelullisesti ongelmallisempaa kuin luontainen saalistus (Arlinghaus ym. 2007).

Suomalaiseen ja skandinaaviseen luontosuhteeseen on perinteisesti kuulunut vahva luonnon hyödyntäminen. Järvet on nähty vesipeltoina, joiden tuottavuutta on parannettava istuttamalla niihin arvokalaa, jota mahdollisimman tehokkaasti korjataan moninaisin pyydyksin. Joet on nähty vesivoiman lähteinä ja vapaat joet hukattuina resursseina. Kulttuurinen muutos on kuitenkin saavuttamassa myös suomalaisen vapaa-ajankalastuksen, jossa siirrytään kotitarvekalastuksesta ja istutettujen kalojen pyydyskalastuksesta villien kalakantojen vapaaehtoiseen vaalimiseen ja elämysperustaiseen vapakalastukseen. Saalis ei ole enää välttämätöntä riittävän ravinnonsaannin varmistamiseksi. Varsinkin aktiiviset vapaa-ajankalastajat ovat havahtuneet uhanalaisten kalakantojen heikkoon tilanteeseen ja ryhtyneet puolustamaan näiden suojelua. Suojelumyönteisyyden lisääntymisen myötä myös kalojen vapauttaminen on yleistynyt.

Kulttuurinen muutos heijastuu myös käytettäviin kalastustapoihin. Vuonna 2016 heitto- ja vetouistelun osuus noin 30 miljoonan kokonaissaaliista oli yhteensä 26 prosenttia. Mato-onginta oli suosituin kalastusmuoto, ja onginnan ja pilkinnän saalis oli 10% kokonaissaaliista. Verkoilla saatiin edelleen 40 prosenttia saaliista, mutta vielä vuonna 2000 verkkosaaliin osuus oli yli puolet (LUKE:n tilastot). Uudet kalastusmuodot tuovat haasteita myös kalastuksen järjestämiseen (Arlinghaus ym. 2015). Nykyaikainen kalastuksen säätely on samanaikaisesti sekä ihmisten käyttäytymiseen että kalakantoihin vaikuttamista (Martin & Pope 2011, Arlinghaus ym. 2013, 2017a). Suomessa kalastuksen järjestämisessä ollaan perinteisesti oltu kansainvälisesti hieman takamatkalla, eikä edes vapaa-ajankalastuksen tutkimusta juuri ole ollut huolimatta vesien paljoudesta.

Huolimatta ravinnon hankinnan merkityksen vähenemisestä kalastuksen ainoana motiivina, vapaa-ajankalastuksella on edelleen tärkeä ja kiistaton merkitys myös terveellisen ravinnon lähteenä. Vuonna 2016 lähes kaksi kolmasosaa kaikesta elintarvikkeeksi käytetystä kotimaisesta kalasta oli vapaa-ajankalastuksen saalista. Itä- ja Pohjois-Suomessa kalakantojen hyödyntäminen nojaa edelleen vahvasti verkko- ja rysäkalastukseen. Lähiruokakalastajat korostavat kotivesiltä pyydetyn kalan terveellisyyttä ja puhtautta, vaikka vesien yleinen tummuminen ja maalta tulevan orgaanisen kuormituksen tiedetäänkin lisäävään kalojen elohopeapitoisuutta ja vaikuttavan negatiivisesti niiden rasvahappokoostumukseen.

Vapaa-ajankalastuksen keskimääräinen saalis sisävesistä viimeisen kahden vuosikymmenen aikana on ollut luokkaa 27 miljoonaa kiloa (LUKE:n vapaa-ajankalastuksen tilastot). Suomen sisävesien pinta-ala on 33 350 km2 eli jokaista sisävesien hehtaaria kohti kalaa on pyydetty peräti 8,15 kg. Ottaen huomioon, että esimerkiksi kalastoltaan hyvin tunnettu ja tehokkaasti kalastettu Oulujärvi tuotti vuonna 2015 4,0 kg:n hehtaarisaaliin kaikki lajit mukaan lukien, on vapaa-ajankalastus tilaston epävarmuudet huomioidenkin huomattava kalavarojen käyttömuoto. Tyypillisten boreaalisten vesistöjen tuotanto huomioiden kokonaissaalista voitaisiin kestävästi kasvattaa vain rajallisesti (arviolta 30-50%), ja lähinnä lisäämällä nykyisin vähän arvostettujen lajien ja syrjäisten pienvesien hyödyntämistä.

Vapaa-ajankalastus perustuu uusiutuviin mutta ei ehtymättömiin luonnonvaroihin

Harrastajien lukumäärän vähenemisen myötä syrjäseuduilla on vähän kalastettuja vesiä, mutta toisaalta asutuskeskusten lähellä kalastuspaine on suuri ja esimerkiksi kuhalle arvioidut kalastuskuolleisuudet ovat tyypillisiä ylikalastetuille merikalakannoille (Vainikka ym. 2017). Pyyntipainetta ei Suomessa käytännössä ole rajoitettu, vaan kalastus perustuu vapaaseen liikkuvuuteen ja rajoittamattomiin saaliisiin erityiskohteita ja yksittäisiä poikkeuksia (lohen ja järvilohen päiväkiintiöt) lukuun ottamatta. Vapaa-ajankalastus on vastaavalla tavalla vapaata esimerkiksi Kanadassa, mutta siellä päiväkohtaiselle saaliille on asetettu rajoituksia. Vapaa liikkuvuus tarkoittaa, että kalastuspaine jakautuu voimakkaimmin asutuskeskusten ympärille, ja kalastuksen laatu paranee sitä mukaa kun liikutaan kohti harvaan asuttuja seutuja (Post ym. 2008).

Vapaa-ajankalastus onkin pääasiallinen pyyntikokoisten petokalojen kuolleisuuden aiheuttaja sisävesillä. Voimakkaan kalastuksen takia monissa vesissä petokalojen elinajanodote on enintään puolet näiden kalojen maksimaalisesta luontaisesta iästä, ja ilman vanhoja kaloja ei ole myöskään suuria kaloja. Vapaa-ajankalastuksen on todettu vaikuttavan negatiivisesti jopa Yhdysvaltojen rannikon merikalakantoihin, joilla vapaa-ajankalastus vastaa jopa 2/3 kokonaissaaliista (Coleman ym. 2004). Maailmanlaajuisesti vapaa-ajankalastuksen saalis on n. 12 % kaikesta kalansaaliista (Cooke & Cowx 2004).

Vaikka vapaa-ajankalastus on kokonaisuutena jonkin verran vähentynyt viime vuosina, kohdistuu kalastus hyvin voimakkaasti erityisesti lohikaloihin ja kuhaan, ja näiden lajien osalta kalastuspaine on jopa edelleen kasvanut. Samojen kalayksilöiden eri saantikerroista kertovat raportit ovat tavanomaista luettavaa sosiaalisen median haukiryhmissä, ja esimerkiksi taimenten merkintöjen avulla on havaittu, että koskikohteilla samoja kaloja voidaan saada jopa peräkkäisinä päivinä. Napapiirin eteläpuolella erittäin uhanalaiseksi määriteltyä järvitaimenta saatiin saaliiksi Lapin eteläpuolisista sisävesissä pääasiassa verkoilla ja uistelemalla vuonna 2014 270 000 kg. On selvää, että luonnonvaraiset taimenkannat eivät voisi tuottaa tällaista saalista, vaan saalis on perustunut istutuksiin (Syrjänen ym. 2017).

Vapakalastuksessa saadaan kaikenlaista ja kaiken kokoista kalaa

Vapakalastuksessa ei ole sellaisia teknisiä keinoja, joilla voitaisiin täysin välttää ala- tai ylämittaisten tai muuten rauhoitettujen kalayksilöiden joutuminen saaliiksi. Monien haluttujen kohdekalojen kuten järvi- ja meritaimenen, lohen ja harjuksen kannat ovat lisäksi niin heikkoja, että kalojen vapauttaminen on välttämätöntä, jotta kalastusta ylipäänsä pystytään harjoittamaan. Toisaalta myöskin muuten elinvoimaisten kalojen kuten ahvenen, kuhan ja hauen kohdalla ennätyskokoisia, haluttuja saaliskaloja ei monissakaan vesissä olisi, elleivät kalastajat vapaaehtoisesti vapauttaisi isoja kalayksilöitä. Yksistään jo isojen kalayksilöiden puuttuminen tekisi kalastusmatkailun kehittämisestä mahdotonta.

Aktiiviset vapakalastajat saavat harrastuksen lomassa hyvän käsityksen vesien kalaston rakenteesta, koska saalis koostuu monipuolisemmin erikokoisista kaloista kuin esimerkiksi tietyn solmuvälin liinoja käyttävän verkkokalastajan saalis. Havainnot kalojen pienentymisestä ja haluttujen saalislajien harvinaistumisesta sekä tieto suurten kalayksilöiden suurista ympäristömyrkkypitoisuuksista ovat johtaneet omaehtoiseen saaliin valikointiin. Toisaalta valtakunnalliset alamitat (Taulukko 1) ja muut kalastuksensäätelykeinot ovat olleet täysin riittämättömiä esimerkiksi järvitaimenkantojen luontaisen elinkierron mahdollistamiseksi (Syrjänen ym. 2017). Kun vaeltava taimen tulee sukukypsäksi aikaisintaan n. 55 cm pituisena (Huusko ym. 2017), on 35-50 cm alamitan aikaan käytännössä kaikki taimenet pyydetty ennen kuin ne ovat ehtineet kutea. Tämän seurauksena nykyisin kutukalasto useilla koskilla koostuu yksinomaan paikallisista taimenista (Syrjänen ym. 2017). Kalastuksen aiheuttamaa poistumaa kestävät hyvin rajoitetusti enää vain Kitka-, Kuusinki-, Ivalo- ja Juutuajokien vaellustaimenkannat.

Vapaaehtoinen vastuullinen kalastus on parantanut monien kalalajien tilaa ja ennen kaikkea lisännyt kehukalakokoisten yksilöiden esiintyvyyttä kuha- ja haukikannoissa, mutta samalla vapaaehtoinen kalojen vapauttaminen on saanut epäeettisen kalastuksen leiman kalastusta, kalojen lisääntymis- ja populaatiobiologiaa sekä luonnonsuojelugenetiikkaa ymmärtämättömien ihmisten joukossa. Jostain syystä särkikalojen vapauttaminen kilpa- ja specimen -onginnassa ei ole saanut samanlaista negatiivista julkisuutta kuin kalojen vapauttaminen perhokalastuksessa. Kenties kritiikin takana on enemmän perinteisesti elitistisenä pidetyn perhokalastuksen harrastajien herraviha ja pyydettävien kalojen maku kuin rationaalinen ajattelu tai kalojen ravintoarvo.
Käytännössä kalastuksen määrää pitäisi radikaalisti vähentää, jos saaliin valikointi ei olisi mahdollista. Tämä johtaisi väistämättä kalastusharrastuksen vähenemiseen ja lupahintojen karkaamiseen tavallisilta kuluttajilta.

Valikoivan kalastuksen biologiset perusteet

Yleinen harhaluulo on, että jos saaliskaloja ei mitenkään valikoida, ei aiheuteta evolutiivista valintapainetta ja suositaan suurten kalojen esiintymistä, kun niitä ei suoraan valikoiden pyydetä.  Tämä ei pidä paikkaansa, koska kala kasvaa vanhetessaan, ja satunnainen kalastus lisää aina mahdollisimman aikaisin sukukypsyvien kalojen lisääntymismenestystä suhteessa kaloihin, jotka sukukypsyisivät vasta pyydetyksi tulemisen jälkeen. Tullakseen isoksi kalan on selvittävä kalastukselta suhteellisen pitkään, ja tämän vuoksi pienten kalojen kalastus ei lisää isojen kalojen määrää vaan päinvastoin vähentää sitä. Vain kohtuullisen vähäinen pienten kalojen kalastus voi vähentää ravintokilpailua ja parantuneen kasvun myötä lisätä suurten kalojen määrää.
Perinteinen alamittasäätelyyn perustuva kalastus johtaa aina voimakkaasti vinoutuneeseen kokojakaumaan, jossa lukumääräisesti suurin osa kaloista on alamittaisia. Isot kalat ovat harvinaisia ja suurin osa saaliista koostuu juuri alamitan täyttäneistä yksilöistä. Samoin lisääntyvässä kalakannassa yleisimpiä ovat juuri alamitan alapuolella olevat pienikokoiset, usein ensimmäistä kertaa kutevat kalat. Näiden kalojen kutu onnistuu keskimäärin hyvissä olosuhteissa, mutta kutuajassa ja kutupaikoissa on vähemmän vaihtelua kuin kokorakenteeltaan monipuolisessa kalakannassa. Ensikutijoiden mätimunat ovat myös selvästi pienempiä kuin vanhempien uusintakutijoiden. Tästä syystä voimakkaasti kokovinoutunut kalakanta on altis suurille vuosien välisille vaihteluille lisääntymismenestyksessä, ja tämän takia myös saaliit vaihtelevat voimakkaasti. Alamittaperustainen kalastus tuottaa teoriassa hyvän kilomääräisen saaliin, mutta kehukokoisten kalojen saalis on vaatimaton (Kuva 1).

Koon suhteen valikoimattoman kalastuksen sijaan tehokkain keino säästää kalakannan luontainen monipuolinen kokorakenne on käyttää ala- ja ylämitan yhdistelmää (Gwin ym. 2015). Jos esimerkiksi Lahden Vesijärven tapauksessa (Kuva 1) otettaisiin kuhan kalastuksessa käyttöön 45-60 cm välimitta, saataisiin vuodessa nykyisellä kalastuspaineella jopa yli 1400 yli 70 cm mittaista kuhaa (Kuva 2). Nämä kuhat tulisi vapauttaa, mutta monen mielestä kalastuksen mielekkyys epäilemättä paranisi. Toisaalta lähinnä tiheysriippuvan kasvun hidastumisen myötä kokonaissaalis voisi jäädä kilomääräisesti jonkin verran nykyisen saalistason alapuolelle (Kuva 2).

Välimittaan perustuvan kalastuksen on osoitettu ehkäisevän myös kalastuksen kalakannoille aiheuttamia kalakantojen tuottavuutta vähentäviä geneettisiä muutoksia (Laugen ym. 2014). Välimittaa voidaan teknisesti noudattaa vain vapakalastuksessa ja siinäkin vain, kun pyyntisyvyys yms. tekniset tekijät mahdollistavat ala- ja ylämittaisten kalojen vapauttamisen. Toisaalta tästä syystä valikoiva vapakalastus on lähtökohtaisesti kaikkein tehokkain kalastusmuoto, kun tavoitteena on taata kalakannan pitkän aikavälin tuottavuus.

Kaikki kalojen omaehtoiseen käyttäytymiseen perustuvat pyyntimuodot voivat suosia sellaisia perinnöllisiä ominaisuuksia, jotka tekevät kaloista vaikeammin pyydettäviä (Arlinghaus ym. 2017b). Tästäkin syystä saaliskalojen valikoinnilla on tarpeen varmistaa, että helpoimmin pyydettäviä ja nopeimmin kasvavia kaloja (yleensä niitä isoja ja hyväkuntoisia) ei järjestelmällisesti oteta saaliiksi, vaan saaliiksi joutuu monipuolisesti eri tavoin käyttäytyviä ja kasvavia kaloja.

Kuva 2. Teoreettinen esimerkki Lahden Vesijärven kuhasaaliin määrästä ja yli 70 cm kuhien saaliista suhteessa kalastuskuolleisuuteen, kun käytetään 45 cm – 60 cm välimittaa. Kuva perustuu Vainikan ym. (2017) kuhamalliin.

Tutkimustietoon perustuen syyt isojen kalojen vapautukselle ovat olemassa (ks. myös Olin ym. 2012). Tutkimustietoon pohjautuen ylämitat otettiin myös 1.1.2016 voimaantulleessa kalastuslaissa kalastuksen säätelyn keinovalikoimaan. Jostakin epärationaalisesta poliittisesta syystä ylämitta otettiin kuitenkin käyttöön vain paikallisten umpivesien taimenten kalastuksen säätelyssä, vaikka 45 cm ylämitalla käytännössä tehtiin paikallisista taimenista vain täysin lainsuojattomia ja vaikeutettiin tarpeettomasti lampi- ja järvivesiin tehtyjen taimenistutusten hyödyntämistä kalastuksessa. Oikein toteutettuna välimitta olisi tehokas työkalu etenkin haukikantojen elinvoimaisuuden ylläpidossa. Ruotsin rannikolla Perämeren eteläpuolella on joka paikassa hauen kalastuksen käytössä 40-75 cm välimitta ja vapakalastuksessa 3 hauen päiväkiintiö. Toisaalta hauen välimittojen noudattamisen havaittiin Yhdysvalloissa pienillä järvillä tehdyssä kokeilussa olevan niin heikkoa, että jopa 20% saaliista oli laittoman kokoista (Pierce & Tomcko 1998). Epäilemättä vuosia täytyy vielä kulua ennen kuin välimitoista tulee kalastuksessa arkipäivää.

Kalastuslaki ja -asetus

Kalastuslain 55 § mukaan rauhoitetun kalan pyydystäminen, myynti ja sellaisten pyydysten käyttö, jotka erityisesti soveltuvat sen pyydystämiseen, on rauhoitusaikana kielletty. Lisäksi rauhoitusaikana kielletyistä pyydyksistä voidaan säätää valtioneuvoston asetuksella.
Kalastusasetuksen 1 § mukaan taimen on rauhoitettu sisävesissä leveyspiirin 64°00′N eteläpuolella sekä meressä kuitenkin niin, että rauhoitus ei koske rasvaeväleikattua taimenta eikä umpivesissä elävää paikallista taimenta. Reittivesien koskissa elävä paikallinen taimen on käytännössä rauhoitettu jo alamittasäätelyn kautta riippumatta kalan alkuperästä.
Kalastuslain 56 § (Kalojen pyyntimitat) kalalajeille tai -kannoille voidaan säätää alin ja ylin pyyntimitta, jos se on tarpeen kalavarojen kestävän tuoton, heikentyneiden kantojen tai kalalajin luontaisen elinkierron turvaamiseksi. Lain mukaan alinta pyyntimittaa pienemmän ja ylintä pyyntimittaa suuremman kalan pyytäminen on kielletty. Alimmista ja ylimmistä pyyntimitoista säädetään valtioneuvoston asetuksella.

Uhanalaiset kalat ja kalastuslain tulkinta

Käytännössä kalastuksessa käytetään yleisesti kalastusvälineitä ja pyydyksiä, jotka soveltuvat ala- ja ylämittaisten kalojen pyyntiin, vaikka lain mukaan tämä on kiellettyä. Kalastuslain tulkinta suosii kalastusta uhanalaisten lajien kustannuksella. Koska esimerkiksi verkkojen on tulkittu soveltuvan erityisen hyvin uhanalaisten tai rauhoitettujen kalojen pyyntiin, ei yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan myöskään vapakalastusta koskilla ole syksyisin lähtökohtaisesti kielletty, jos kalastuksen kohteena on muu kuin rauhoitettu lohi tai taimen. Tämän perusteella voitaneen lakia tulkita niin, että alamittaisen tai rauhoitetun kalan ottaminen saaliiksi on kielletty mutta ei sen tahaton kalastus. Optimaalisesti rauhoitetun kalan tappaminen olisi kiellettyä, ja kalastuksen säätelyllä vaikutettaisiin ennen kaikkea sivusaaliskuolleisuuteen eikä sivusaaliin määrään. Käytännössä esim. uhanalaiselle järviharjukselle toukokuussa kutupaikalle viritetty verkko on laiton, kuten syksyinen mikä tahansa kalastus koskella, jolla esiintyy vain luonnonvaraista taimenta.

Ikävä kyllä rauhoitettujen kalojen sivusaalisongelmiin ei ole vielä saatu valtakunnallista selkeää linjausta ja esimerkiksi koskien syksykalastuksen suhteen on hyvin erilaisia käytäntöjä eri puolilla maata. Osassa kohteissa on haettu ELY-keskuksen poikkeus kalastukselle ja osassa ei. Selkeää ei ole myöskään, kuinka erotellaan kalastuksen kohde vesissä, joissa on sekä istutettuja että villejä taimenia vaihtelevissa suhteissa tai kuinka paljon harjuksia täytyy olla, jotta kalastus kohdistuu harjuksiin eikä taimeniin.

Kalastuslaki ja -asetus erottelevat rasvaevällisen ja -evättömän taimenen niin, että eväleikatun taimenen pyynti on sallittua mutta rasvaevällisen ei. Kuitenkaan yksikään koukkupyydys- tai seisova pyydys ei erittele kaloja rasvaevän olemassaolon perusteella etukäteen (vaikka istutetut kalat toki ovatkin alttiimpia vapakalastukselle kuin villit), vaan rasvaevällinen kala on mahdollista vapauttaa elävänä vain rysistä ja aktiivisesti käytettävistä koukkupyydyksistä. Saaliiksi otettavien kalojen erottelu rasvaevän perusteella perustuu siis siihen tosiasiaan, että ennen erottelua kala on pyydettävä käsiteltäväksi.

Suurin osa taimen- ja järvilohisaaliista saadaan verkoilla ja uistelemalla. Sekä verkkokalastus että uistelu ovat siis kalastuslain 55 § määrittelemiä kalastustapoja, jotka erityisesti soveltuvat rauhoitetun kalan pyydystämiseen. Näin on erityisesti alueilla, joilla rauhoitettuja kaloja esiintyy. Kuitenkaan villin taimenen esiintymiseen perustuvia alueellisia rajoituksia ei käytännössä ole asetettu taimenen keskeisille syönnös- ja liikkumisalueille kuin äärimmäisen harvoissa tapauksissa, joissa kutujokien suualueita on rauhoitettu syksyisin. Rajoituksia ei myöskään ole asetettu reittivesien keskeisille kutuvaelluksella olevan taimenen liikkumisalueille kuin poikkeustapauksissa lähinnä Vuoksen vesistössä. Hyvin harvoin myöskään verkkojen silmäkokorajoituksia on säädetty perustuen edes rasvaeväleikatun taimenen alamittaan.

Muita erityisen hyvin rauhoitetun taimenen pyyntiin sopivia menetelmiä ovat koskialueilla käytettävät vapakalastusmenetelmät kuten uistin- ja perhokalastus. Nämä samat menetelmät soveltuvat toisaalta erityisen hyvin myös koskialueilla elävien harjusten, ahventen, säyneiden ja kuhien pyyntiin. Kalastajien yhdenvertaisen kohtelun vuoksi rauhoitetun kalan kaikenlaista pyyntiä tulisi säädellä yhtenäisin, objektiivisin perustein. Tällä hetkellä uhanalaisten vaelluskalojen suurimmat ongelmat vesivoimapatojen ohella sijaitsevat syönnösalueella, joilla kalastus on noin 5-10 kertaa liian voimakasta ekologisesti kestävään tasoon nähden (Syrjänen ym. 2017). Kalastuksen aiheuttama kuolleisuus huomioiden syönnösalueiden kalastusta tulisi rajoittaa merkittävästi, kun taas kesäaikainen koskikalastus on suhteellisesti paremmin järjestetty jo nyt eikä koskilla lähtökohtaisesti aiheuteta villeille taimenille kuolleisuutta.

Istutuksiin pakottaminen tuhoaa villien kantojen geneettisen monimuotoisuuden

Villien kalojen esiintymiseen perustuvien kalastuskieltojen asettaminen vastuullisin kalastussäännöin toimiville koskikohteille on yleisesti ristiriidassa taimenen luonnonkantojen elvyttämistarpeiden kanssa. Taimenkannat ovat yleisesti geneettisesti erilaistuneita, eikä yksittäistä menetettyä taimenkantaa saada koskaan takaisin istuttamalla vierasta kantaa (Lemopoulos ym. 2018).
Ahtaan ja biologisesti perusteettoman kalastuslain tulkinnan mukaan koskikalastuskohteita voidaan ylläpitää vain ja ainoastaan istuttamalla niihin kalaa.
Kalastuslain 1 § mukaan lain tarkoitus on parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon perustuen järjestää kalavarojen ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävä käyttö ja hoito siten, että turvataan kalavarojen kestävä ja monipuolinen tuotto, kalakantojen luontainen elinkierto sekä kalavarojen ja muun vesiluonnon monimuotoisuus ja suojelu. Yleiseen tutkimustietoon ja edellä esitettyyn perustuen villejä taimenkantoja ylläpitäville koskialueille asetettava C&R-kalastuksen kielto ei ole linjassa kalastuslain 1 § kanssa. Kalastuksen jatkamiseksi vaadittavilla istutuksilla edelleen vaarannetaan kalastuslain 1 §:ssä määritellyt tavoitteet.
Kalastuslain 73 § mukaan kiellettyjä ovat kalojen ja rapujen istutukset, jotka ilmeisesti heikentävät luonnon monimuotoisuutta vaarantamalla luonnossa esiintyvän kala- tai rapulajin tai muun lajin tai näiden kannan säilymisen.
Nykyisin sadat tutkimukset osoittavat, että vierasperäisen tai laitostuneen kalakannan istuttaminen vain vaikeuttaa ja hidastaa luonnonkannan elpymistä. Laitoskasvatus muuttaa kalakannan geeniperimää jo yhdessä sukupolvessa, ja laitoskantojen elinkyky luonnossa laskee merkittävästi jo muutamassa sukupolvessa (Araki et al. 2007, 2008, Kallio-Nyberg et al. 2007, Lorenzen et al. 2012, Christie et al. 2016). Pahimmillaan alkuperäinen, uhanalainen kanta häviää istutustoiminnan seurauksena sukupuuttoon. Istutuskeskeistä kalastusta ei voida järkisyin perustella kohteilla, joilla on edellytyksiä luonnontuotantoon. Erittäin hyvä yhteenveto istutusten geneettistä vaikutuksista löytyy myös verkosta professori Andy Fergusonin koostamana (Ferguson 2007).

Koskien täysrauhoittaminen loisi salakalastusongelman

Jokainen Suomen kalastuskulttuuria ja kalastuksenvalvontaa tunteva tietää koski- ja jokikohteiden houkuttelevan salakalastajia. Mitä parempi ja lohikalapitoisempi kalakanta kohteessa on, ja mitä syrjemmässä kohde sijaitsee, sitä todennäköisempää salakalastus on. Riittävän tehokkaaseen kalastuksenvalvontaan ei löydy varoja etenkään, jos kohde ei tuota tuloja myytyjen kalastuslupien kautta. Myös luvattomasta kalastuksesta saadut sanktiot ovat yleisesti mitättömiä.
Käytännössä koskikalastuskohteiden valvonta tapahtuu muiden kalastajien toimesta. Pelkästään sosiaalinen paine on usein riittävä varmistamaan, että kohteen kalastussääntöjä noudatetaan. Luvan lunastanut kalastaja on tämän vuoksi tehokkain keino salakalastuksen kitkemisessä. Sosiaalinen paine on myös hyvä valvoja seuraamaan pyydä ja päästä –kalastuksen asiallisuutta. Kalojen hiekassa pyörittelijöitä ei hyvällä katsota.
Totaalisen kalastuskiellon asettaminen tarkoittaa käytännössä kohteen avaamista villille ja valvomattomalle salakalastukselle. Samalla osakaskunta tai muu vesialueen hallinnoitsija menettää kohteen lupatulot ja menettää näin intressit uhanalaisen kalakannan elvyttämiseen. Tämä kehitys on täysin päinvastainen nykyisen kalastuslain henkeä ajatellen.

Koukkukalastuksella on pitkä historia

Usein kalastuksesta puhuttaessa kuulee vedottavan ikiaikaisiin verkkokalastusperinteisiin. Tosiasiassa nylon-verkkoja on ollut markkinoilla 40-50 vuotta, mutta ihmiset ovat käyttäneet koukkupyydyksiä kalojen pyytämiseen jo ainakin 50 000 vuotta. Ensimmäiset viitteet harrastuksenomaisesta koukkukalastuksesta ovat n. 3300 vuoden takaa Egyptistä. Perhokalastuksesta kalojen pyyntimuotona on kirjoitettu vuosina 175-235 makedonialaisena pyyntimuotona, ja paljon tätäkin varhaisempia suullisia perimätietoja on Japanista.
Jo varhainen vapakalastus oli vastuullista ja yhteiskunnan valistuneimpien osien harrastus. Ensimmäisen vapakalastuskirjan, Treatyse of Fysshynge wyth an Angle (1496) julkaisija Wynkyn de Worde oli jo yli 500 vuotta sitten huolissaan, että kirjan leviäminen rahvaan keskuuteen tuhoaisi koko vapaa-ajankalastuksen. Ja vaikka kalan saaminen ruuaksi on köyhissä maissa ollut kalastuksen pääasiallinen tarkoitus, jo vuonna 1653 julkaistu Izaak Waltonin The Compleat Angler painotti elämysten saamista kalastuksen lähtökohtana ravinnonhankinnan sijaan. Joidenkin lähteiden mukaan elämysperustainen perhokalastus levisi Englantiin jo yli 900 vuotta sitten. Elämysperustainen kalastus ei siis suinkaan ole nykyajan hullutus, vaan vähintään 365 vuotta vanha harrastus, jonka keskiössä olivat alun perinkin luonnosta, ystävistä, musiikista ja hyvästä ruuasta nauttiminen.
Viitteitä kalastuksen kalakannoille aiheuttamasta uhasta on jo keskiajalta, ja kalojen alamittasäätelyllä on silläkin jo lähes yhtä pitkät perinteet. Luvallisesti saaliiksi otettaville kaloille asetetut rajoitteet toivat jo hyvin varhain tarpeen vapauttaa ei-toivottavia lajeja tai liian pieniä yksilöitä.

Catch & release osana valikoivaa kalastusta

Aina kaloja vapautettaessa voidaan laajasti ottaen puhua pyydä ja päästä -kalastuksesta (catch-and- release, C&R) (Arlinghaus ym. 2007b). Tiukasti ottaen C&R-kalastuksesta puhutaan, kun kaikki saaliiksi saadut kalat tai tietyn lajiset kalat on vapautettava. Toisaalta vapavälinein on käytännössä mahdotonta täysin välttää ei-toivottavia kalalajeja tai liian pieniä yksilöitä. Tämän vuoksi kaikessa vapakalastuksessa on silloin tällöin tarpeen vapauttaa kaloja, eli laajasti määritellen C&R-kalastaa. Vielä lisääntymättömän pienikokoisen kalan vapautus on yleisesti koettu järkeväksi ja hyväksyttäväksi (Arlinghaus ym. 2007b).

Vuonna 2012 suomalaiset vapaa-ajankalastajat vapauttivat saaliistaan elävänä 13 %. Yleisintä vapaaehtoinen saaliin vapauttaminen on isojen petokalojen kalastuksessa. Vuonna 2012 vapaa-ajankalastajat vapauttivat elävinä 28 % harjuksista, 27 % taimenista, 25 % järvilohista, 19 % hauista ja särjistä, 16 % lahnoista ja 10 % ahvenista (RKTL tilastoja 1/2014). Kansainväliseen 60% vapautettujen osuuteen verrattuna (Cooke & Cowx 2004) vapautettujen kalojen osuus on Suomessa pieni, mutta luultavasti edelleen kasvamassa.

Kalastusopastoiminta perustuu kaikkialla maailmalla Suomi mukaan lukien vahvasti kalojen vapauttamiseen. Vuonna 2014 tehdyn tutkimuksen mukaan saaliiksi saaduista hauista otettiin opastetuilla kalaretkillä mukaan keskimäärin 18%, kuhista 28 %, taimenista 16 %, lohista 22 %, kirjolohista 26 % ja ahvenista 52 % (LUKE). Ahventa lukuun ottamatta valtaosa saaliista siis vapautettiin. Opastoiminnan suosiota on kasvattanut vuonna 2012 voimaan tullut lupajärjestelmä, joka helpotti etenkin lounaisille ja eteläisille rannikkovesille pääsyä ja houkutteli entistä enemmän ulkomailta lähtöisin olevia kalastavia asiakkaita. Opastoiminta on osa kalastusmatkailua, jolla voi olla huomattavia aluetaloudellisia vaikutuksia.
Kalastusturismia ei voida perustaa vahvasti saaliina hyödynnetyille kalakannoille, sillä pienikokoiset kalat ja heikot saaliit eivät houkuttelisi ketään. Tyypillisin tapa epäonnistua kalastusmatkailun kehittämisessä onkin perustaa liiketoiminta epärealistisille odotuksille vesien tuottavuudesta. Jopa Norjan rannikon vapaa-ajankalastuksessa vapautettujen kalojen osuus on suosituimmilla lajeilla yli 60% (Ferter ym. 2013a). Euroopan laajuisesti merialueen vapaa-ajan kalastuksessa yli puolet saaliista vapautetaan (Ferter ym. 2013b).

Kalojen vapauttaminen mahdollistaa kalastuksesta saatujen sosiaalisten, virkistyksellisten ja taloudellisten hyötyjen saamisen ilman, että kalakannalle aiheutetaan merkittävää kuolleisuutta tai muuta haittaa. Kalastajat ovat voimakkaita kalakantojen puolustajia julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa sekä aktiivisia toimijoita mm. virtavesien kunnostuksissa. Pyydä- ja päästä –kalastus koetaan yleisesti paremmaksi tavaksi suojella uhanalaista kalalajia kuin kalan täysrauhoitus (Cooke ym. 2016).

Erittäin uhanalaisen järvitaimenen elvyttämiseksi mutta samalla kalastuksen mahdollistamiseksi edistyksellisillä koskikalastuskohteilla kuten Tervon Äyskoskella, Konneveden koskilla, Läsäkoskella ja Hyrynsalmen Kynäkoskilla on siirrytty pakolliseen C&R-kalastukseen: kaikki saadut lohikalat kirjolohta lukuun ottamatta on vapautettava. Kaikilla näillä kohteilla ei-lohikalojen ruokalaksi ottaminen on sallittua, joten villi taimen voidaan ajatella myös sivusaaliiksi. Puhdasta C&R-kalastusta, jossa mitään kaloja ei saisi lähtökohtaisesti ottaa saaliiksi, ei Suomessa ole.

Kalan vapauttaminen voi olla osa kalastajan toimintaa myös vapaaehtoisesti, jolloin puhutaan ns. valikoivasta kalastuksesta. Pakollista valikoivaa kalastusta harjoitetaan myös silloin, kun ala- ja ylämittasäädöksin ja muilla keinoin velvoitetaan kalastaja vapauttamaan tietyn osan saaliistaan.

Pyydä- ja päästä -kalastuksen etiikka

Eläinten hyvinvoinnin perustaksi voidaan ymmärtää niiden evolutiivisen historian myötä kehittyneet tarpeet käyttäytyä lajityypillisellä tavalla ja terveydelliset näkökulmat, jotka mahdollistavat onnistuneen lisääntymisen (Dawkins 1998). C&R-kalastuksen eettinen oikeutus nojaa ihmiskeskeiseen maailmankuvaan, jossa eläimiä voidaan hyödyntää ihmisen tarpeisiin, jos vain niiden hyvinvoinnista huolehditaan (Arlinghaus ym. 2007b). C&R-kalastus perustuu toisin sanoen ajatukseen, ettei pyyntitapahtumasta aiheudu kaloille kuolevuutta tai muuta merkittävää haittaa, joka ylittäisi ihmisen toiminnasta saamat hyödyt. Vastakohtaisesti eläinten oikeuksien puolustajat asettavat ihmisen tasa-arvoiseksi eläimeksi muiden eläinten rinnalle, eivätkä salli minkäänlaista eläinten hyödyntämistä; eläinten oikeuksiin liittyvien eettisten näkökohtien valossa sekä vapaa-ajankalastus ylipäätään, että C&R-kalastus ovat hyväksyttämättömissä (Arlinghaus ym. 2007a, b).

Ajatus, että kala kykenee kärsimään perustuu antropomorfismiin ja ajatukseen siitä, että kalan tunnemaailma on samanlainen kuin ihmisillä (Arlinghaus ym. 2007a). Jos ajatellaan, että kala kärsii pyyntitapahtumasta, kärsii se siitä riippumatta pyyntitapahtuman lopputuloksesta. Jos kalalla itsellään olisi kyky vastata, haluaako se tulla vapautetuksi vai tapetuksi pyyntitapahtuman päätteeksi, olisi vastaus saman antropomorfisen näkemyksen mukaan selvä: tappaminen ei mitenkään voi hyvittää kipua. Toisaalta jos kalalla on kyky kärsiä, täytyy kalalla yhtä lailla olla kyky tuntea iloa ja onnellisuutta. Jos kala kärsii pyyntitapahtumasta, täytyy kalan vastaavasti nauttia vapautumisen jälkeen helpotuksen, ilon ja onnellisuuden tunteita. Nykyisen neurobiologisen käsityksen perusteella kala ei pysty sen enempää kärsimykseen kuin ilon tunteeseen, mutta antropomorfisista lähtökohdista ei voida selektiivisesti valita, että kalan täytyy kyllä tuntea kärsimystä mutta ei positiivisia tunteita. Samalla tavalla, jos ajatellaan kalaa ihmismäisenä tietoisia päätöksiä tekevänä olentona, on kalan perhoon tai vieheeseen nappaaminen täysin kalan oma valinta. Kala kyllä oppii nopeasti väistämään yleisesti käytettyjä vieheitä ja perhoja (mm. Beukemaj 1970), mutta oppiminen ei edellytä tietoisuutta. Verkkoon tai trooliin joutumista kala puolestaan tyypillisesti ei pysty välttämään.

Luonnossa ei ole moraalia, ja moraali on täysin ihmisten tietoisuuden luoma abstraktio. Hauki ei pohdi ravinnonhankintansa etiikkaa iskiessään sorsanpoikaseen tai tee moraalisia päätöksiä valitessaan iskeekö särkeen vai taimenen poikaseen. Etiikka on ihmisten luomus, ja sitä kautta toisaalta ihmisten käyttäytymistä säätelee toisten ihmisten suhtautuminen siihen. Luonnon kannalta epäeettisenä koettu toiminta kuten luonnonvaraisen eläimen tappaminen ei ole moraalitonta, vaan ihmistä luonnon osana pitäen osa luonnon toimintaa. Etiikan kannalta kysymys on lähinnä siitä, mikä on riittävä syy, jotta kala voidaan pyydystää tilanteeseen, jossa sen kohtalona on joko päästä takaisin tai tulla tapetuksi. Luonnossa esimerkiksi ahma voi tappaa enemmän kuin pystyy syömään.

Riittäväksi syyksi ajatellaan yleisesti kalan käyttäminen ravinnoksi. Toisaalta kalojen suojelun kannalta kalakantojen tilasta tarvitaan välttämättä tietoa, jota ei yleensä saada ilman, että kaloja jollain tavalla pyydetään. Oikein toteutettu pyydä- ja päästä –kalastus tarjoaa tietoa kalakannan tilasta, ja tämä tieto voi olla eettinen oikeutus pyynnin toteuttamiselle. Näin hankittua tietoa käytetään maailmassa erityisesti lohikantojen kalastuksen säätelyssä. Pyydä- ja päästä –kalastus kalakannan seurantatarkoituksessa on rinnasteista esimerkiksi lintujen rengastamiseen, vaikkakaan kalastuksessa kaloille ei tehdä elinikäistä merkintää.

Kalastajan henkilökohtaisella tasolla kalan vapauttamisen motiivi on joko turvata kalakantojen elinkyky tai mahdollistaa kalastusmahdollisuuksia myös tulevaisuudessa antamalla kalan kasvaa isommaksi ja siten paremmaksi saaliskalaksi. On tunnettua, että suurikokoiset emokalat tuottavat hyvälaatuista mätiä ja niiden poikaset selviävät usein paremmin kuin ensimmäistä kertaa kutevien kalojen poikaset.

Kalastajan kannalta motiivit kalastukseen eivät usein ole järkisyin perusteltavia. Näin on kuitenkin useimpien harrastusten tai muun ihmisen toiminnan osalta. Ihmisen hengissä pysymisen kannalta ei ole välttämätöntä harrastaa metsästystä, pitää koiria, kissoja tai edes pelata golfia. Seksinkin harrastamista voitaisiin huomattavasti rajoittaa, jos sen tarkoitus tulisi aina olla lasten saaminen. Vaikka tietyt ryhmät haluavat tehdä ihmisestä abstraktisti ajattelevan loogisen koneen, jolla ei ole sukupuolta eikä muitakaan biologisia tarpeita, ei suuntaus millään tavalla edesauta terveen luontosuhteen kehittymistä, luonnonsuojelua tai edes ihmiskunnan pitkän tähtäimen selviämistä kiinteästi muista lajeista ja koko luonnon toiminnasta riippuvana yhtenä lajina. Evolutiivisesta historiasta juontuvat biologiset tarpeet ovat osa ihmisyyttä, ja epäilemättä ihmisten geneettisessä taipumuksessa nauttia kalastuksesta, metsästyksestä, marjojen keräämisestä, musiikista, seksistä jne. on yksilöiden välillä eroja, joita eettisin perustein ei pitäisi kieltää.

Kalastaja on kalastaessaan osa luontoa

Vapauttaessaan villin, luonnossa syntyneen uhanalaisen lohikalan, perhokalastaja tuntee vilpitöntä iloa. Joku voisi tietysti kysyä, miksi villi taimen pitäisi ylipäätään pyytää, mutta kysymys palautuu lähinnä siihen, että miten kalojen olemassaolosta tiedetään, jos niitä ei jollakin tapaa pyydetä. Kaloja ei voida suoraan havainnoida kuten lintuja tai monia nisäkkäitä, ja toisaalta lintujakin pyydetään rengastamista varten, vaikkei rengastaminen ole välttämätöntä lintujen luontaiselle elämälle. Toki kalastus voidaan, ja tulee kieltää kokonaan, jos kalakanta on kriittisesti vaarantunut ja kalastuskiellolla voidaan positiivisesti vaikuttaa kannan kehitykseen (mikä ei ole automaattista!). Näin on toimittu esimerkiksi saimaannieriän kohdalla.

Pelkkä jokialueen kalastuskielto ei kuitenkaan ole millään tavalla riittävä järvitaimenen kantojen elvyttämiseen, sillä ongelmallinen kuolleisuus tapahtuu järvien syönnösalueilla, ja jokikuolleisuutta merkittävästi suurempi ongelma on kutunousijoiden lähes täydellinen puuttuminen. Pakollinen kalojen vapauttaminen on jo vuosikymmeniä sitten osoittautunut erittäin toimivaksi keinoksi vahvistaa lohikalakantojen tilaa (Anderson & Nehring 1984). Konneveden koskilla kutupesämäärät ovat kasvaneet sen jälkeen, kun koskilla aloitettiin laillinen pyydä ja päästä –kalastus. Nähtävästi aiemmin luvaton kalastus oli niin voimakasta, että se piti kutukannan hyvin pienenä.

Pyydä- ja päästä -kalastus kehittyi englanninkielisissä maanosissa

C&R-kalastuksen juuret ovat keskiajalla, jolloin ensimmäisten alamittasäädösten johdosta pienikokoisia kaloja alettiin vapauttaa. C&R-kalastus kehittyi nykyiseen muotoonsa pääasiassa Englannissa yhteiskunnan ylimpiin luokkiin kuuluvien perhokalastajien vapauttaessa osan saaliistaan. Yksi C&R-kalastuksen ikoneista on Lee Wulff, Alaskassa 1905 syntynyt, vuonna 1991 lento-onnettomuudessa kuollut perhokalastaja, joka tunnetaan edelleen erityisesti v. 1939 julkaistusta lauseestaan ”Game fish are too valuable to be caught only once”. Maailmanlaajuisesti vapaa-ajankalastajien saaliista n. 60% vapautetaan ja vapautettujen osuus on ollut tasaisessa kasvussa viimeisten vuosien aikana.

Maailmalla vapautetaan vuosittain esimerkiksi yli 100 000 Atlantin lohta, ja vapautuspakko on yleinen säätelykeino useissa länsimaissa (NASCO 2016).

Erotuksena englanninkielisestä maailmasta, Manner- ja Itä-Euroopassa ja Skandinaviassa kalastuksen tarkoituksena on enimmäkseen ollut pyytää kalaa ravinnoksi, ja C&R-kalastus ei tähän kulttuuriin perinteisesti ole sopinut. Kun ravinnosta on ollut pulaa, on kalan vapauttaminen katsottu tuhlaukseksi ja tähän perustuu edelleen ajatus ns. ruualla leikkimisestä. Tämän vuoksi erityisesti vapaaehtoinen C&R-kalastus on ollut omiaan luomaan jännitteitä kalastajaryhmien välille.

Kalojen vapauttaminen herättää närää, jolle on selvät syyt

Kalojen vapauttamisen luomien riitojen ymmärtämiseksi täytyy ymmärtää erilaisia kalastajaryhmiä. Saaliskalan vapauttaminen on huomattavasti yleisempää aktiivisten, taitavien kalastajien keskuudessa kuin vähemmän kalastavien ja enemmän tuuriin luottavien kalastajien kesken. Kun nämä harvat aktiiviset kalastajat tyypillisesti muutenkin saavat suurimman osan kalastuskohteen kaikesta saaliista, on ymmärrettävää, että saalismääriä kadehditaan ja kalan vapauttaminen vaikuttaa rehvastelulta. Hyvin harva suomalainen vapaa-ajankalastaja on saanut yhtä paljon ja yhtä isoja kaloja kuin näyttelijä Jasper Pääkkönen, ja tästä syystä tässä kateuden ilmapiirin maassa Pääkkönen vaikuttaa saavan kateellisten panettelun osakseen ilman yhtäkään oikeaa rationaalista perustetta. Nykyään hienoja kalastuselämyksiä saa etupäässä rahalla ulkomailta, koska Suomessa kalavesiä ei ole hoidettu missään kalastuselämysten tuottamiseksi vaan kalastuksen järjestämisen lähtökohta on ollut verkkokalastusmahdollisuuksien maksimointi. On toki poliittinen valinta, jos kalastusmatkailusta ei haluta tuloja, ja kalastuksen hyvinvointivaikutukset nähdään merkityksettöminä.

Kokeneen kalastajan näkökulmasta kalan vapauttaminen ei ole missään määrin henkseleiden paukuttelua, vaan yksinkertaisesti järkevää. Ei kukaan jaksa syödä 1000:a haukea vuodessa eikä koskikohteen tyhjentämisessä viikossa kaikista kaloista olisi mitään järkeä. Mitä enemmän kalastaa ja kaloja myös vapauttaa, sitä paremman näkemyksen kalastaja kalastuskohteen kalakannan tilasta saavuttaa. Edellä esitettyyn vedoten voidaan C&R-kalastuksen väittää lisäävän luontotietämystä ja tietoisuutta kalakantojen tilasta. Ehkä vapaa-ajankalastajiltakin pitäisi vaatia tietty minimitietotaso ja kalastajatutkinnon suorittaminen jo ennen pääsyä kalastamaan.

Valikoivaa kalastusta ja C&R-kalastusta vastustetaan usein myös yleisön toimesta. Näin käy etenkin, jos kalastuskohteella löytyy yksittäisiäkin kuolleita kaloja, kuten kävi Juutuanjoella kesällä 2013. Niin kuin kissan omistajan tarkoituksena ei ole vahingoittaa pikkulintuja kissan hankkimisen myötä, tapahtuu kuitenkin silloin tällöin vahinkoja niin, että kissa pääsee linnun tai nisäkkään poikasen tappamaan. Samalla tavalla C&R-kalastajan tarkoituksena ei ole vahingoittaa kaloja ja kalan kuolemantapaus on aina harmillinen onnettomuus.

Tarpeeton kuolleisuus tulee estää kalastuksen teknisellä säätelyllä. Lohikalojen kalastus tulee lopettaa veden lämpötilan noustessa yli 20°C:en ja lohen ja järvilohen kalastus jo tätä ennen. Kuhia ja muita valkolihaisia kaloja ei saa nostaa yli 8 metrin syvyydestä, ja koskilla tulisi suosia perhokalastusta ja yhtä väkäsetöntä koukkua kaloille tuhoisten monikoukkuisten uistinten sijaan. Suurin osa kalojen vapauttamiseen liittyvistä ongelmista johtuu kalastajien osaamattomuudesta, välinpitämättömästä asenteesta ja vääränlaisista välineistä. Kalastusvälineisiin liittyvän teknisen säätelyn saralla Suomessa on vielä erittäin paljon tehtävää.

Pyyntitapahtuma aiheuttaa fysiologista stressiä mutta kuolevuus ei ole oikein toteutetussa pyydä- ja päästä -kalastuksessa ongelma

Tutkimukseen perustuen voidaan huoletta todeta, että kalojen kuolleisuus C&R-kalastuksessa on marginaalista verrattuna C&K eli pyydä ja tapa -kalastukseen. Lähtökohtaisesti voidaan ajatella, että C&R-kalastuskohde kestää vähintään 10-kertaista, jopa 100-200 -kertaista kalastuspainetta verrattuna tavanomaiseen C&K-kalastukseen. Kun tällä hetkellä esimerkiksi Konneveden koskilla voi kalastaa joka päivä, voisi C&K-kalastuspäivän sallia noin kerran kesässä. Tällaisen päivän hinta olisi varmastikin kymmeniä tuhansia euroja. Tästä syystä Norjassakin C&R on osa lohijokien kalastuksen säätelyä. Muuten lohenkalastus olisi entistä elitistisempää ja vain harvojen rikkaiden huvia.

Tutkimusten mukaan esimerkiksi hauki, taimen ja harjus kestävät pyynnin rasituksen erittäin hyvin, ja kuolleisuus asiallisessa pyydä- ja päästä kalastuksessa on alle yhden prosentin. Lohi, ahven ja kuha kestävät käsittelyä huonommin, ja näiden lajien osalla järkevä kalastaja ottaa saaliiksi kalat, jotka eivät ole pirteitä ja vahingoittumattomia vapautustilanteessa. Luonnollisesti huonolla käsittelyllä ja vääränlaisilla välineillä voidaan tappaa liki kaikki kalat lajista riippumatta, mutta huonoa käsittelyä ja vääränlaisia välineitä ei pidä hyväksyä missään olosuhteissa.

Jos otettaville kaloille asetetun päiväkiintiön jälkeen kalastuksen jatkaminen C&R-periaatteen mukaisesti johtaa kokonaiskuolleisuuden kasvuun, voidaan C&R-kalastukselle tai vapautettavien kalojen lukumäärälle asettaa lisärajoitteita. Myös sillä kuuluisalla tolkulla on rooli: en tiedä onko yli sadan hauen tai kuhan päiväsaaliissa enää tolkun makua.
C&R-kalastuksen kuolevuusvaikutuksia on tutkittu runsaasti, ja tuloksissa on huomattavaa vaihtelua kalalajien, pyyntiolosuhteiden ja pyyntimuotojen välillä (Bartholomew & Bohnsack 2005). Yleisesti ottaen perhokalastuksessa kuolleisuus on pienempää kuin uistinkalastuksessa ja kalojen stressivasteet ovat pienempiä viileässä kuin lämpimässä vedessä. Myös väkäsetön koukku tyypillisesti vähentää kuolevuutta ja kalojen vaurioita suhteessa väkäselliseen koukkuun.

Kudulle nousevilla teräspääkirjolohilla Uudessa-Seelannissa tehty tutkimus (Pankhurst & Dedualj 1994) osoitti vapautuskuolevuuden olevan olematonta, mutta kirjolohien kortisoli- ja laktaattitasot kertoivat jopa vuorokauden kestäneestä fysiologisesta pyyntistressistä. Taimen on eri lohikalojen välisessä vertailussa osoittautunut hyvin pyyntiä kestäväksi, ja toisaalta istutuskalat ovat olleet kestävämpiä kuin luonnonkalat (Arlinghaus ym. 2007b).

Yleisesti ottaen tieto C&R-kalastuksen subletaaleista (eli ei-tappavista) vaikutuksista on kuitenkin suhteellisen vähäistä. Usein tapahtuva pyynti hidastaa kasvua ja voi vaikuttaa negatiivisesti lisääntymistulokseen. Näistä asioista tarvitaan lisää tutkimustietoa, ja uuteen tietoon tulee vastaavasti reagoida rajoittamalla C&R-kalastuksen määrää.

Kalat tuntevat kipua mutta eivät kärsimystä

Kaikilla eliölajeilla on itsesuojelumekanismeja, jotka pitävät ne hengissä. Kaikilla eläimillä on evolutiivisesti yhteistä alkuperää oleva tuntoaisti, joka välittää myös epämiellyttävistä, ns. nosiseptisistä tuntemuksista signaaleja aivoihin (Sneddon 2018). Näiden avulla eläimet pystyvät väistämään vahingoittavia tilanteita. Kaloilla huulille annosteltu happo saa ne osoittamaan epämiellyttävän stimuluksen merkkejä kuten suun hankausta pohjasoraan, ja morfiinin on todettu vähentävän näitä oireita (Sneddon 2003). Kalat kokevat stressiä sekä kipuun ja pelkoon verrattavia tuntemuksia tavalla, jonka takia eläinten hyvinvointiin yleisesti liittyvät käsitteet koskevat myös kaloja (Chandroo ym. 2004, Braithwaite & Boulcott 2007). Jos kivun määritelmästä jätetään pois subjektiivisen kokemuksen vaatimus (tietoinen kokemus), kalan tuntemaa nosiseptiota voidaan kutsua kivuksi (Sneddon 2009).

On semantiikkaa, voiko englannin kielen nosiseptistä ärsykettä kutsua suomenkielessä kivuksi (vrt. tietoinen kipu, jota voidaan nimittää kärsimykseksi, Sneddon 2009). On selvää, että koukunpisto voi aiheuttaa kalassa näitä nosiseptisiä ärsykkeitä. Toisaalta on myös selvää, että kalan kokemat kipuärsykkeet ovat moninkertaisesti voimakkaampia kalan pyristellessä ja tukehtuessa hitaasti verkkoon kuin varsin lyhytkestoisessa vapakalastuksessa. Verkosta lain mukaisesti vapautettava kala myös todennäköisesti kuolee ennen pitkää vesihomeeseen ja stressaantuu pahasti ennen hidasta kuolemaansa. Vapapyynti on kalaa yleensä kaikkein vähiten vahingoittava kalastusmuoto, ja petokalat ovat jo luontaisesti sopeutuneet käyttämään ravintonaan piikikkäitä saaliseläimiä.

Varsinainen kärsimyksen kokeminen edellyttää tietoisuutta, eivätkä kalat nykyisen tutkimustiedon valossa ole tietoisia eläimiä (Rose 2007). Niiltä puuttuu ihmisillä tietoisuuden tuottava uloin aivokuori, eivätkä ne siten kykene myöskään kärsimään ihmisten ja muiden tietoisten nisäkkäiden tavoin (Rose ym. 2012). Neuromorfologisten perusteiden valossa aiemmat tulokset, joiden mukaan kalojen on tulkittu tuntevan tietoista kipua, perustuvat puutteellisen koeasetelman virheellisen tulkintaan, jonka ydinongelma liittyy tietoisen tuntemuksen erottamiseen refleksinomaisesta oppimisesta (mm. Braithwaite & Huntingford 2004, Braithwaite & Boulcott 2007, Rose ym. 2012).

Kaloilta ei ole löytynyt myöskään muunlaista rakenteellista homologiaa ihmisen kärsimyksen tunteen tuottavan aivoalueen kanssa (Key 2016). Nisäkkäillä kivun tunteen tuottamisesta vastaavia C-kuitu-nosiseptoreita (C-fiber nociceptors) tavataan kaloilla hyvin vähän verrattuna nisäkkäisiin (Rose ym. 2012). Myös Key (2015) toteaa kalojen kivun olevan ihmisten eläimiä inhimillistävän taipumuksen tuoma väärinkäsitys, ja osoittaa kaloilta puuttuvan tietoisuuden tuottamiseen välttämättömät aivoalueet, jotka linnuilta ja nisäkkäiltä löytyvät.

On kiistatonta, että kalat eivät ole periytyneet ihmisistä, emmekä voi pelkästään pohtimalla tai kuvittelemalla tietää, miltä tuntuu olla esimerkiksi ahven (Rose 2007). Aiheen filosofinen pohdinta (esim. Aaltola 2014) ei lisää tietoa siitä, millaisia biologisia seuraamuksia nosiseptisillä ärsykkeillä kalalle on. Samalla on myönnettävä, että tieteen käsitys tietoisuuden synnystä ja tietoisuuden eri asteista on väistämättä vajavainen. Woodruffin (2017) mukaan kalojen neurologiset rakenteen mahdollistavat ilmiöperustaisen tietoisuuden (phenomenal consciousness). Epäilemättä kalojen tietoisuus ei kuitenkaan ole samanlaista kuin ihmisten tietoisuus. Kala pystyy siiman päässä toimimaan karkaamista edesauttavasti, mutta ei mieti, miten kalan lapsenlapsille käy, jos kalastaja ei päästäkään lopulta vapaaksi.

Pyydä ja päästä –kalastus ei ole täysin harmitonta, ja tämä kalastajien on myös hyväksyttävä. Turha kalastus on turhaa, ja kalastuksen vastuullisuus on jokaisen oma eettinen valinta. Pyydä ja päästä –kalastus aiheuttaa kaloille ennen muuta akuuttia fysiologista stressiä, jonka taso pystytään oikeilla käytännöillä minimoimaan. Kuolleisuutta esiintyy lähinnä huonon käsittelyn, vääränlaisten pyyntivälineiden tai liian lämpimän veden yhteydessä. Kuolleisuutta voi esiintyä myös, jos liian pitkään väsytetty kala jää vapautuksen jälkeen fyysisen väsymyksen takia luontaisen pedon saaliiksi. Näihin asioihin pystytään puuttumaan kalastuksen säätelyllä kuten kieltämällä liian keveiden tai kalaa vahingoittavien kalastusvälineiden kuten väkäsellisten tai monihaaraisten koukkujen käyttö. Jos kilon painoisen kalan perässä joutuu juoksemaan koko kosken alas, on parempi seuraavaksi juosta kalastusvälinekauppaan.

Koska kalojen tietoinen kipu on nykytieteen valossa mahdotonta ja asialla spekulointi jokseenkin hedelmätöntä, onkin ehdotettu, että kalojen käsittelyssä täytyy yksinkertaisesti pyrkiä kaiken fyysisen ja fysiologisen stressin minimointiin (Iwama 2007). Kokonaisuutena ajatellen kalojen laitoskasvatus, istuttaminen, uusiin olosuhteisiin tottuminen ja luonnonravinnon käytön oppimattomuuden aiheuttama nälkään nääntyminen aiheuttavat monin verroin enemmän stressiä kuin villien kalojen satunnainen pyytäminen ja vapauttaminen.

Pieni määrä kaloja on jaettava lukuisten kalastajien kesken

Kun nykytilanteessa useiden koskien osalta puhutaan enintään satunnaisista yksittäisistä nousutaimenista vuodessa ja harjuskanta voi olla isollakin koskella enintään joitakin satoja yksilöitä, on vaikea mahduttaa yhtälöön 10-30 kalastajaa läpi kesäkauden edes yhden kalan päiväkohtaisella kiintiöllä. Edes koko Saaristomeren alue ei ole riittävä iso, jotta tuhannet hauenkalastajat voisivat ottaa vuosittain satojen haukien saaliin.

Kalavarat ovat paljon rajallisempia kuin yleisesti kuvitellaan. Lähtökohtana vesien tuotannolle voi pitää Etelä-Suomessakin 5-15 kg vuosittaista hehtaarituottoa, ja yhden kalastajan 100 kilon vuosisaalis (vain n. 140 g filettä per päivä) vaatii jo 20 hehtaarin pinta-alan. Kun Suomen sisävesien pinta-ala jaetaan 20 hehtaarilla, saadaan kestäväksi kalastajamääräksi 167 000. Kun kalastajia kuitenkin on melkein 10 kertaa enemmän (1 500 000), ei jokaiselle kalastajalle riitä tällaista määrää kalaa, vaan kalastusta on joko rajoitettava tai kalastuksen kestävyyttä on parannettava saaliskalojen valikoinnilla ja arvokkaiden kalojen vapauttamisella. Tähän laskelmaan perustuen täydellinen kalojen vapautuskielto johtaisi joko merkittävään kalastajien määrän laskuun tai vakavaan kalakantojen ylikalastukseen.

Kalastuksen kestävyyden turvaamiseksi tarvitaan rasvaeväleikattujen lohikalojen istuttamista ns. kotitarvekalastuskoskiin ja rasvaevällisten luonnonkalojen vapauttamista kaikilla kohteilla, joilla on mahdollisuudet lohikalojen luontaiseen elinkiertoon. Täysin luonnonkaloihin perustuvilla kohteilla myös C&R-pakko on toimiva ratkaisu, kun kalastuspaine pysyy sellaisena, etteivät yksittäiset kalat joudu pyyntitapahtuman kohteeksi kymmeniä kertoja vuodessa.

Pyyntipaine voidaan mitoittaa käyttäen esimerkiksi yksinkertaisia rekryyttiä per rekryytti –malleja. Jos esimerkiksi oletetaan, että Läsäkoskella kalastuksen kohteena on 200 taimenta, joista kukin pyydetään keskimäärin 2,9 kertaa vuodessa, tulee 1% kuolleisuusriskillä yksittäisen taimenen selviämistodennäköisyydeksi 97,1%. Lisäksi jos oletetaan, että kala ei pyyntitapahtuman jälkeen syö kahteen päivään, ja että kalojen pyydettävyys pysyy vakiona riippumatta kalastajamäärästä, olisi kriittinen kalastajamäärä, jolla kannan kasvunopeus kääntyisi negatiiviseksi yli 30 kalastajaa vuorokaudessa läpi kalastuskauden. Käytössä oleva 6-8 kalastajan kiintiö on siis kalakannan kasvun kannalta turvallinen ja mahdollistaa edelleen Läsäkoskessa kutevan taimenkannan kasvun. Sen sijaan, että yksioikoisesti esimerkiksi kokonaan kielletään kalastus, tarvitaan tietoperusteisia päätöksiä kalastuksen kestävästä mitoittamisesta.

Suomalaisen kalavesien hoidon suurin ongelma on, että liian harvoin käytetään taskulaskinta ja arvioidaan, että kuinka paljon tietty vesialue ylipäätään pystyy tuottamaan. Suuri harha liittyy myös kuvitelmaan, että kalakanta tuottaa loputtomasti ruokakaloja. Se, että kalat syödään, ei tee uhanalaisen kalakannan sukupuutosta yhtään hyväksyttävämpää. Kaikkien napapiirin eteläpuolisten koskikohteiden kalat olisi syöty kahdessa viikossa, jos mitään kalastuksen säätelyä ei olisi.

Kalojen vapauttaminen turvaa kalastuksesta saadut taloudelliset ja virkistykselliset hyödyt kalakantoja vaarantamatta

Kalan vapauttamisesta on merkittäviä taloudellisia, ekologisia ja virkistyksellisiä hyötyjä. Virkistäviä kalastusmahdollisuuksia voidaan tarjota useammille ja kalastuksesta saada taloudellista hyötyä ilman, että kalakannat harvenevat kriittisesti. Tenojoella ei hyväksytty päiväkohtaista kiintiötä tai kalojen vapauttamista osana kalastusta, ja tämän seurauksena myytävien lupien määrä romahti ja niiden hinnat nousivat. Tämä kehitys on vaihtoehtoinen sille, että kalastuskuolleisuutta rajoitetaan rajoittamatta liikaa kalastuksen määrää.

Kalojen vapauttaminen mahdollistaa ennätyskokoisten kalayksilöiden säilymisen populaatiossa ja näin kalastuksen laadun parantumisen. Tuskin muualla kuin Keski-Suomen C&R-kohteilla on realistisesti mahdollista tavoittaa 70-80 cm taimenia ja yli 50 cm harjuksia läpi kalastuskauden. Ilman isojen kalojen vapauttamista myös monet särkikalakohteet olisivat melko mielenkiinnottomia onginnan kannalta. Itse asiassa monet särkikalat ovat huomattavan hidaskasvuisia verrattuina lohi- tai ahvenkaloihin. Toisaalta koska alamittasäätely ei lohikalojen kohdalla vastaa näiden lajien biologisen elinkierron vaatimuksia, ei nykyään esimerkiksi järvitaimenia juuri selviä kudulle ilman, että kaloja vapaaehtoisesti vapautetaan.

Kaloja nähdessään, saaliiksi saadessaan ja vapauttaessaan kalastaja on suorassa kontaktissa luontoon, oppii sen toiminnasta ja tilasta, ja parantaa sitä kautta luontotietämystään. Oman kokemuksen kautta hankittu tieto kalakantojen tilasta lisää halukkuutta kalavarojen suojeluun ja C&R-kalastuksella on siten voimakas kalakantoja tukeva vaikutus. Vapaa-ajankalastaja on aktiivinen toimija kalojen suojelussa, koska suojelu takaa harrastusmahdollisuuksia. Luottamalla pelkästään kalojen täysrauhoittamiseen menetettäisiin suuri joukko aktiivisia toimijoita ja mittava määrä yhteiskunnalle tulevia hyötyjä kalastukseen osallistuvien virkistäytymisen ja taloudellisen aktiivisuuden kautta.

Kalastus ei koskaan ole pelkästään ravinnon hankintaa tai pelkästään huvittelua. Suomalaiseen kalastamiseen kuuluu oman ruokapöydän täydentämisen lisäksi luonnosta nauttiminen, kavereiden kanssa yhdessäolo ja monien mielestä jopa kevyt musiikki. Minkäänlaiseen fundamentalismiin ei ole syytä, vaan kalojen vapauttaminen on luonnollinen osa järkevää kalastusta ja saaliskalojen valikointia, jotta kalavarojen geneettinen monimuotoisuus ja ekologinen kestävyys säilyvät myös tulevaisuuteen. Eettiseen vakaumukseen perustuva veganismi on kunnioitettava elämävalinta, mutta eläinsuojelunäkökohtien valossa ei ole eroa tapetaanko vai vapautetaanko nopeasti haavittu vahingoittumaton kala. Turhaa stressiä kukaan järkevä ihminen ei kaloille tai muillekaan eläimille halua aiheuttaa, ja turhan ja tarpeellisen välillä ihminen tekee valinnan oman vakaumuksensa mukaan.

Viitteet
Aaltola, E. 2014. Animal suffering: Representations and the act of looking, Anthrozoös, 27, 19-31.
Andersson, R.M. & Nehring, R.B. 1984. Effects of a catch-and-release regulation on a wild trout population in Colorado and its acceptance by anglers. North American Journal of Fisheries Management, 4, 257-265.
Arlinghaus, R. & Cooke, S.J. 2009. Recreational Fisheries: Socioeconomic Importance, Conservation Issues and Management Challenges. ss 39-58. Kirjassa: Recreational Hunting, Conservation and Rural Livelihoods: Science and Practice. Toim: Dickson, B., Hutton, J. & Adams, W.M. Blackwell Publishing Ltd.
Araki, H., Cooper, B. & Blouin, M.S. 2007. Genetic Effects of Captive Breeding Cause a Rapid, Cumulative Fitness Decline in the Wild. Science, 318, 100-103.
Araki, H., Berejikian, B.A., Ford, M.J. & Blouin, M.S. 2008. Fitness of hatchery-reared salmonids in the wild. Evolutionary Applications, 1, 342-355.
Arlinghaus, R. & Mehner, T. 2005. Determinants of management preferences of recreational anglers in Germany: Habitat management versus fish stocking. Limnologica – Ecology and Management of Inland Waters, 35, 2-17.
Arlinghaus, R., Cooke, S.J., Schwab, A. & Cowx, I.G. 2007a. Fish welfare: a challenge to the feelings-based approach, with implications for recreational fishing. Fish and Fisheries, 8, 57-71.
Arlinghaus, R., Cooke, S.J., Lyman, J., Policansky, D., Schwab, A., Suski, C., Sutton, S.G. & Thorstad, E. 2007b. Understanding the complexity of catch-and-release in recreational fishing: an integrative synthesis of global knowledge from historical, ethical, social, and biological perspectives. Reviews in Fisheries Science, 15, 75-167.
Arlinghaus, R., Cooke, S.J. & Potts, W. 2013. Towards resilient recreational fisheries on a global scale through improved understanding of fish and fisher behaviour. Fisheries Management and Ecology, 20, 91-98.
Arlinghaus, R., Tillner, R. & Bork, M. 2015. Explaining participation rates in recreational fishing across industrialised countries. Fisheries Management and Ecology, 22, 45-55.
Arlinghaus, R., Alós J., Beardmore, B., Daedlow, K., Dorow, M., Fujitani, M., Hühn, D., Haider, W., Hunt, L.M., Johnson, B.M., Johnston, F., Klefoth, T., Matsumura, S., Monk, C., Pagel, T., Post, J.R., Rappa, T., Riepe, C., Ward, H. & Wolter, C. 2017a. Understanding and managing freshwater recreational fisheries as complex adaptive social-ecological systems. Reviews in Fisheries Science & Aquaculture, 25, 1-41.
Arlinghaus, R., Laskowski, K.L., Alós, J., Klefoth, T., Monk, C.T., Nakayama, S. & Schröder, A. 2017b. Passive gear-induced timidity syndrome in wild fish populations and its potential ecological and managerial implications. Fish and Fisheries, 18, 360-373.
Bartholomew, A. & Bohnsack, J.A. 2005. A review of catch-and-release angling mortality with implications for no-take reserves. Reviews in Fish Biology and Fisheries, 15, 129-154.
Beukemaj, J.J. 1970. Acquired hook-avoidance in the pike Esox lucius L. fished with artificial and natural baits. Journal of Fish Biology, 2, 155-160.
Braithwaite, V.A. & Huntingford, F.A. 2004. Fish and welfare: do fish have the capacity for pain perception and suffering? Animal Welfare, 13, 87-92.
Braithwaite, V.A. & Boulcott, P. 2007. Pain perception, aversion and fear in fish. Diseases of Aquatic Organisms, 75, 131-138.
Chandroo, K.P., Duncan, I.J.H. & Moccia, R.D. 2004. Can fish suffer?: perspectives on sentience, pain, fear and stress. Applied Animal Behaviour Science, 86, 225-250.
Christie, M.R., Marine, M.L., Fox, S.E., French, R.A.F. & Blouin, M.S. 2016. A single generation of domestication heritably alters the expression of hundreds of genes. Nature Communications, 10676.
Coleman, F.C., Figueira, W.F., Ueland, J.S. & Crowder, L.B. 2004. The impact of United States recreational fisheries on marine fish populations. Science, 305, 1958-1960.
Cowx, I.G., Arlinghaus, R. & Cooke, S.J. 2010. Harmonizing recreational fisheries and conservation objectives for aquatic biodiversity in inland waters. Journal of Fish Biology, 76, 2194-2215.
Cowx, I.G. & Portocarrero A.M. 2011. Paradigm shifts in fish conservation: moving to the ecosystem services concept. Journal of Fish Biology, 79, 1663-1680.
Cooke, S.J. & Cowx, I. G. 2004. The role of recreational fishing in global fish crises. BioScience, 54, 857-859.
Cooke, S.J., Hogan, Z.S., Butcher, P.A., Stokesbury, M.J.W., Raghavan, R., Gallagher, A.J., Hammerschlag, N. & Danylchuk, A.J. 2016. Angling for endangered fish: conservation problem or conservation action? Fish & Fisheries, 17, 249-265.
Dawkins, M.S. 1998. Evolution and animal welfare. Quarterly Review of Biology, 73, 305-328.
Ferguson, A. 2007. Genetic impacts of stocking on indigenous brown trout populations. Environment Agency, Rio House, Waterside Drive, Aztec West, Almondsbury, Bristol, BS32 4UD. https://www.gov.uk/government/uploads/system/uploads/attachment_data/file/291703/scho0707bmzi-e-e.pdf
Ferter, K., Borch, T., Kolding, J. & Vølstad, J.H. 2013a. Angler behaviour and implications for management – catch-and-release among marine angling tourists in Norway. Fisheries Management and Ecology, 20, 137-147.
Ferter, K., Weltersbach, M. S., Strehlow, H. V., Vølstad, J. H., Alós, J., Arlinghaus, R., Armstrong, M., Dorow, M., de Graaf, M., van der Hammen, T., Hyder, K., Levrel, H., Paulrud, A., Radtke, K., Rocklin, D., Sparrevohn, C. R., and Veiga, P. 2013b. Unexpectedly high catch-and-release rates in European marine recreational fisheries: implications for science and management. ICES Journal of Marine Science, 70, 1319-1329.
Gwin D.C., Allen M.S., Johnston F.D., Brown P., Todd C.R. & Arlinghaus R. 2015. Rethinking length-based fisheries regulations: the value of protecting old and large fish with harvest slots. Fish and Fisheries, 16, 259-281.
Hunt, W. & McManus, A. 2015. Recreational fishing supports health and wellbeing in Western Australia. Australian and New Zealand Journal of Public Health, 40, 292.
Huusko, A., Vainikka, A., Syrjänen, J.T., Orell, P., Louhi, P. & Vehanen, T. 2017, Life-history of the adfluvial brown trout (Salmo trutta L.) in eastern Fennoscandia. Kirjassa: Brown trout. Biology, Ecology and Management (Eds. Lobón-Cerviá, J. & Sanz, N.), pp. 267-296. Wiley.
Iwama, G.K. 2007. The welfare of fish. Diseases of Aquatic Organisms, 75, 155-158.
Kallio-Nyberg, I., Saloniemi, I. & Koljonen, M.-L. 2007. Effects of parental and smolt traits on the  marine  survival  of  released  Atlantic  salmon  (Salmo salar). Aquaculture, 272, 254- 266.
Key, B. 2015. Fish do not feel pain and its implications for understanding phenomenal consciousness. Biological Philosophy, 30, 149-165.
Key, B. 2016. Why fish do not feel pain. Animal Sentience 2016.003.
Laugen, A.T., Engelhard, G.H., Whitlock, R., Arlinghaus, R., Dankel, D., Dunlop, E.S., Eikeset, A.M., Enberg, K., Jørgensen, C., Matsumura, S., Nusslé, S., Urbach, D., Baulier, L., Boukal, D.S., Ernande, B., Johnston, F., Mollet, F., Pardoe, H., Therkildsen, N.O., Uusi-Heikkila, S., Vainikka, A., Heino, M., Rijnsdorp, A.D. & Dieckmann, U. 2014. Evolutionary impact assessment: Accounting for evolutionary consequences of fishing in an ecosystem approach to fisheries management. Fish and Fisheries, 15, 65-96
Lemopoulos, A., Uusi-Heikkilä, S., Vasemägi, A., Huusko, A., Kokko, H. & Vainikka, A. 2018. Genome-wide divergence patterns support fine-scaled genetic structuring associated with migration tendency in brown trout. Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences, painossa.
Lorenzen, K., Beveridge, M.C.M. & Mangel, M. 2012. Cultured fish: integrative biology and management of domestication and interactions with wild fish. Biological Reviews, 87, 639-660.
Martin, D.R. & Pope, K.L. 2011. Luring anglers to enhance fisheries. Journal of Environmental Management, 92, 1409-1413.
NASCO 2016. http://www.nasco.int/catch_release.html
Olin, M., Jutila, J., Lehtonen, H., Vinni, M., Ruuhijärvi, J., Estlander, S., Rask, M., Kuparinen, A. & Lappalainen, J. 2012. Importance of maternal size on the reproductive success of perch, Perca fluviatilis, in small forest lakes: implications for fisheries management. Fisheries Management and Ecology, 19, 363-374.
Pankhurst, N.W. & Dedualj, M. 1994. Effects of capture and recovery on plasma levels of cortisol, lactate and gonadal steroids in a natural population of rainbow trout. Journal of Fish Biology, 45, 1013-1025.
Pierce, R.B. & Tomcko, C.M. 1998. Angler noncompliance with slot length limits for northern pike in five small Minnesota Lakes. North American Journal of Fisheries Management, 18, 720-724.
Post, J.R., Persson, L., Parkinson, E.A. & van Kooten, T. 2008. Angler numerical response across landscapes and the collapse of freshwater fisheries. Ecological Applications, 18, 1038-1049.
Riista- kalatalouden tutkimuslaitos 2014. Vapaa-ajankalastus 2012. Riista- ja kalatalous – tilastoja 1/2014, 46 s.
Rose, J.D. 2007. Anthropomorphism and ‘mental welfare’ of fishes. Diseases of Aquatic Organisms, 75, 139-154.
Rose, J.D., Arlinghaus, R., Cooke, S.J., Diggles, B.K., Sawynok, W., Stevens, E.D. & Wynne, C.D.L. 2012. Can fish really feel pain? Fish and Fisheries, 15, 97-133.
Sneddon, L.U. 2003. The evidence for pain in fish: the use of morphine as an analgesic. Applied Animal Behaviour Science, 83, 153-162.
Sneddon, L.U. 2009. Pain perception in fish: indicators and endpoints. ILAR journal, 50, 338-342.
Sneddon, L.U. 2018. Comparative physiology of nociception and pain. Physiology, 33, 63-73.
Syrjänen, J.T., Vainikka, A., Louhi, P. Huusko, A., Orell, P. & Vehanen, T. 2017. History, conservation and management of adfluvial brown trout stocks in Finland. Kirjassa: Brown trout. Biology, Ecology and Management (Eds. Lobón-Cerviá, J. & Sanz, N.), pp. 697-734. Wiley.
Vainikka, A., Olin, M., Ruuhijärvi, J., Huuskonen, H., Eronen, R. & Hyvärinen, P. 2017. Model-based evaluation of the management of pikeperch (Sander lucioperca) stocks using minimum and maximum size limits. Boreal Environment Research, 22, 187-212.
Woodruff, M.L. 2017. Consciousness in teleosts: There is something it feels like to be a fish. Animal Sentience 2017.010.

Anssi Vainikka, Kala- ja ympäristötoimikunta
Julkaistu alunperin 24.1.2018