Humuskuormitus rasittaa kalavesiä
Turvemaiden kalavedet ahdingossa
Suomi on humusmaiden ja humusvesien maa. Soita ja turvemaita on Suomessa yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria eli kolmannes maapinta-alasta. Soista noin puolet on ojitettu metsätalouskäyttöön, noin 250 000 hehtaaria on peltoviljelykäytössä ja turvetta nostetaan aktiivisesti noin 60 000 hehtaarilta. Suomessa tehtyjen suo-ojitusten määrä on maailman korkeimpia (Hanski 2000).
Tumma sävy on vedelle luontaista suurimmassa osassa Suomen vesistöistä. Maankäyttö on kuitenkin muuttanut vesistöjä erittäin paljon: lähes kaikki joet on myös perattu ja padottu vähintään jossain vaiheessa historiaa. Ojitusten vuoksi monet purot ja metsäjoet ovat liettyneet ja hiekoittuneet niin, että lohikalat ovat menettäneet luontaiset lisääntymis- ja talvehtimispaikkansa. Vedet vastaanottavien järvien veden väri on vaihtunut vuosikymmenten saatossa kirkkaasta tai teen sävyisestä tummapaahtoisen kahvin väriin.
Luonnontilainen suometsä tai suo on kuin vettyvä ja vettä pidättävä suodatin, jonka pintakasvillisuus vastaanottaa sateet ja sulamisvedet ja kasvillisuuden alla oleva humuskerros suodattaa vedestä kiintoaineen. Luonnontilaisilta soilta valuva vesi on usein varsin kirkasta. Luonnontilaista suota tai metsänpohjaa käytetäänkin puhdistamaan esimerkiksi turvetuotannon kuivatusvesiä niin sanottuina pintavalutuskenttinä.
Voit allekirjoittaa kansalaisaloitteen turpeen energiakäytön lopettamiseksi: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/7020
Humusvedet voivat olla voimakkaasti kuormitettuja
Suoalueiden ojittaminen metsätalouden käyttöön sekä turpeen kaivaminen mm. energiaksi on ollut Suomessa hyvin laajamittaista ja sillä on ollut valtavat vaikutukset vesistöihin ja tietenkin itse soihin. Ojittaminen saa turvekerroksen kuivumaan, jolloin turpeen biologinen hajoaminen nopeutuu. Hajoamisen myötä turpeesta vapautuu myös hiilidioksidia aivan kuten poltettaessa. Vesipinnan vaihtelu vaikuttaa myös esimerkiksi elohopean liukenemiseen: pahimmat elohopeaongelmat tavataan säännöstellyissä vesistöissä.
Metsäojitusten ja turvetuotannon vaikutukset vesistössä ovat samankaltaisia ja vesistössä niiden vaikutuksia on usein vaikea erottaa toisistaan. Turvetuotanto on intensiivisenä maankäyttömuotona suurempi pistekuormittaja, mutta yleensä samalla valuma-alueella metsätalouden tarpeisiin ojitetun suometsän pinta-ala on huomattavasti suurempi. Pistekuormituksen vaikutuksia on periaatteessa helpompi hallita rakenteellisin vesiensuojeluratkaisuin kuin laajoilta metsäalueilta tulevaa kuormitusta.
Ojitusten avulla puuston kasvua on saatu lisättyä Suomessa, vaikka myös epäonnistuneita soiden ojituksia on tehty suuria määriä. Puuston kasvun lisääntyminen on tietysti ollut taloudellisesti hyvä asia Suomen metsäteollisuudelle, mutta ilman kustannuksia kasvua ei ole saatu. Suurimman taakan ovat kantaneet vesistöt. Ojitusten kielteisten vaikutusten laajuudesta kertoo se, että ojitukset lukeutuvat nykyisin Suomen merkittävimpiin luontotyyppien uhanalaistumisen syihin (Kontula & Raunio 2018).
Soiden kuivattamisen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä suoalueita lähimpinä olevissa pienvesissä, kuten puroissa, lammissa ja järvissä. Puroissa kuivatushankkeiden vaikutukset ovat tulleet purojen perkauksista sekä ojitusten takia lisääntyneestä humus- ja kiintoainekuormituksesta. Merkittävä osa ojituksista on tehty jo 1960-luvulla ja todennäköisesti ojitusten myötä on menetetty esimerkiksi lukemattomia taimenkantoja, joiden olemassaoloa ei ollut ehditty dokumentoida.
Järvissä ja lammissa vaikutukset näkyvät veden tummumisena sekä rantojen umpeenkasvuna. Monissa järvissä karut hiekkarannat ovat saaneet väistyä tumman humuspeiton ja siinä kasvavan vesikasvillisuuden tieltä peruuttamattomasti. Pienvesissä muutokset ovat nopeita ja rajuja, mutta suurissa järvissä muutokset tapahtuvat hitaasti, ja aallot huuhtovat kivikkorantoja niin, ettei liettyminen samalla tavalla näy.
Suurjärvissä on 2000-luvun kuluessa havaittu voimakasta tummumista, mikä on osittain ilmastonmuutoksesta johtuvaa, mutta voimakas maanmuokkaus on merkittävästi voimistanut havaittua kehitystä.
Suolaiseen veteen päätyessään humus saostuu, minkä vuoksi Itämeressä asti vesien tummuminen ei niin selkeästi näy. Kuitenkin ainakin Perämeren vedenlaadussa humuksen vaikutus on alkanut näkyä yhä selkeämmin ja tietenkin jokien suistoalueilla muutokset ovat olleet selviä.
Kalasto muuttuu virtavesien uomamuutosten ja vedenlaadun heikentymisen takia
Kalaston kannalta humusmaiden maankäytöllä on moninaisia vaikutuksia. Virtavesissä kiintoaine (ei vain turve vaan myös ojituksissa liikkeelle lähtevä savi, hieta ja hiekka) tukkii soraikoita ja vähentää uomien syvyysvaihtelua. Kun syvät kuopat katoavat, ei kaloille jää enää suojapaikkoja talven ajaksi. Sopivien mikrohabitaattien kadotessa myös pohjaeläintuotanto voi heikentyä, ja kalakannat heikkenevät jolleivat häviä kokonaan.
Järvissä veden tummuminen ja happea kuluttavan aineksen lisääntyminen muuttaa kalastoa rajusti. Veden tummuminen suosii tummiin ja sameisiin vesiin sopeutuneita lajeja kuten särkeä ja kuhaa. Kirkkaaseen veteen sopeutuneet lajit kuten ahven ja muikku kärsivät, koska ne eivät pärjää lajien välisessä kilpailussa ilman kirkkaan veden tuomaa etua. Lämpimien kesien aikaan viileän veden lajit, kuten made ja lohikalat, ovat ahdingossa, kun pintavesi lämpenee ja alusvedestä loppuu happi humuskuormituksesta johtuvan lisääntyneen kemiallisen ja biologisen hapenkulutuksen takia.
Humuksen moninaiset vaikutukset heikosti havainnoituja
Pintavesien tilaa seurataan vesienhoidon käytännön mukaisesti tarkkailemalla vesistön ekologista tilaa. Seurannassa käytetty luokitteluasteikko on karkea, ja käytännössä useimmiten luokittelu laaditaan resurssipulan takia ilman kattavaa biologisten laatutekijöiden käyttöä. Luokittelussa ei käytetä suoraan näkösyvyyteen tai veden väriin liittyviä mittareita.
Seurantamittarit ovat kehittyneet ennen kaikkea havaitsemaan lajistossa tapahtuvia muutoksia ja ne reagoivat hyvin rehevöitymisen ja erilaisten kemikaalikuormitusten aiheuttamiin muutoksiin. Etelä- ja Lounais-Suomeen painottuvilla savimailla rehevöityminen on merkittävin vesien tilaa heikentävä ympäristöpaine ja savimaiden vesistöjen ekologinen tila onkin hyvin usein tyydyttävä, välttävä tai huono.
Luokittelun perusteella humusmailla sijaitsevien vesistöjen tila näyttää paremmalta, mutta humuskuormituksen vaikutusten osalta seuranta ei ehkä toimi yhtä hyvin kuin rehevöitymisen seurannassa. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla tai Pohjois-Karjalassa vesistöt ovat luokittelun mukaan enimmäkseen hyvässä tai erinomaisessa ekologisessa tilassa, vaikka vesistöjen tummuminen ja umpeenkasvu on paikoitellen ollut voimakasta.
Turvemaiden maankäyttö, kuten turvetuotanto tai metsäojitukset vaikuttavat monin tavoin, eikä ravinnekuormitus ole välttämättä läheskään merkittävin vaikutus. Muita vaikutuksia voivat olla esimerkiksi kiintoainekuormituksesta johtuva rantojen umpeenkasvu, kalojen kutupaikkojen liettyminen, veden tummuminen ja siitä seuraava kalaston ja kalatuotannon muuttuminen, virtaamien äärevöityminen tai järvien happitilanteen heikkeneminen. Kaikkia näitä tekijöitä ei huomioida ekologisen tilan luokittelussa, mikä on selkeä luokittelujärjestelmän puute.
Humuskuormitus lisää myös elohopean metyloitumista ja siten myrkyllisyyttä ja kertymistä eliöihin. Tummavetisten järvien kalojen elohopeapitoisuudet ovat merkittävästi kirkasvetisten järvien kalojen pitoisuuksia suurempia. Lisäksi humusvesien kalojen rasvahappokoostumus on ihmiselle epäedullinen, sillä rasvahapot ovat peräisin isommissa määrin maalta tulevaa ainesta käyttävistä bakteereista siinä missä kirkasvetisten järvien kalojen rasvahapot ovat peräisin järven omien planktonlevien yhteyttämisestä.
Padottuja jokia ei arvioida samoin kriteerein kuin vapaasti virtaavia, mikä voi hämmentää kansalaisia. Voimakkaasti rakennetut joet eivät mitä ilmeisimmin voi olla erinomaisessa ekologisessa tilassa, joten niiden vedenlaatukin voi olla heikkoa.
Ilmastonmuutos tuo lisänsä ja edellyttää tehokkaita toimia vesiensuojelussa
Vesien tummuminen on Suomessa laajasti havaittu ilmiö, joka on voimistunut 2000-luvulla. Merkittävimpänä syynä viime aikoina havaittuun tummumiseen pidetään ilmastonmuutosta, joka on lisännyt sadantaa ja siten valuntaa erityisesti syksyllä. Kun lumipeite ja routa tulevat entistä myöhemmin, pitenee humuksen liukenemiselle ja humuskuormitukselle otollinen aika jatkuvasti, mikä näkyy lopulta vesistöjen tummumisena.
Tummumisilmiö on havaittu myös täysin luonnontilaisilla seurantakohteilla (Vuorenmaa ym. 2011), joten pelkästään ojituksista ja maankäytön muutoksista tummuminen ei johdu. Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ei varmasti ole tarjolla nopeita toimia, joten ilmastonmuutoksen vuoksi tulevaisuudessa vesiensuojelulta vaaditaan entistä korkeampaa tasoa, jos vesistöt halutaan säilyttää edes nykyisessä kunnossa. Osittain tummuminen voi pienillä järvillä kertoa myös toipumisesta aikaisempien vuosikymmenten happamoitumisesta. Voimakkaasti happamassa vedessä humus saostuu ja vesi kirkastuu.
Vesiensuojeluun on toimivia keinoja
Humusmailla sijaitsevien vesistöjen suojeluun on olemassa monia keinoja. On selvää, että ojitukset ja muu voimakas maanmuokkaus kuten avohakkuualojen auraus lisäävät päästöjä vesistöihin ja tehokkaimpia vesiensuojelukeinoja ovat sellaiset, joissa yksinkertaisesti jätetään maan mylläys tekemättä. Esimerkiksi metsätaloudessa jatkuvaan kasvatukseen siirtyminen ja uudistusojitusten välttäminen vaikuttavat lupaavilta menetelmiltä niin vesistöjen kuin hiilen sidonnan näkökulmasta. Soiden ennallistaminen on myös tehokas tapa palauttaa vesistön luonnollista vedenpidätyskykyä ja tasata virtaamia. Ajan kanssa myös ravinteiden pidätyskyky palautuu ennallistamisen kautta.
Myös erilaiset kosteikkorakenteet toimivat jossain määrin niin kiintoaineksen sitomisessa kuin ravinteiden pidätyksessä. Samalla ne voivat muodostua arvokkaiksi lintuvesiksi ja monimuotoisuuden keskittymiksi. Joskus kosteikkorakennelma voidaan rakentaa jopa keväisin toimivaksi haukitehtaaksi.
Varsinaiset vesiensuojelurakenteet eivät kuitenkaan koskaan ole yhtä tehokkaita vesiensuojelukeinoja kuin maan muokkauksen välttäminen. Intensiivinen maanmuokkaus menee metsätaloudessa käytännössä käsi kädessä päätehakkuumäärien kanssa. Hakkuumäärillä ja talousmetsien kierron nopeudella onkin suuri vaikutus siihen, kuinka iso osuus valuma-alueista on samanaikaisesti muokattuna ja kuinka suurta valuma-alueelta tuleva vesistökuormitus on.
Voimakas maanmuokkaus lisää vesistöpäästöjä merkittävästi, eikä päästölisäystä voida estää vesiensuojelurakenteilla. Esimerkiksi kunnostusojitetun metsäalueen kiintoaineksen ominaiskuormitus on n. 19-kertaista luonnonhuuhtoumaan verrattuna (Launiainen ym. 2014). Laskeutusallas on yksi yleisimmistä vesiensuojelurakenteista kiintoainekuormituksen vähentämiseen ja laskeutusaltaalla voidaan saada pidätettyä noin 30 % kuormituksesta (Ympäristöministeriö, 2015). Luvuista voidaan päätellä, että metsätalouden tarpeisiin muokatun alueen kiintoainekuormitus on selvästi korkeampaa kuin lähtötilanteessa, vaikka kaikki valuma-alueen ojat varustettaisiin oikein mitoitetuilla laskeutusaltailla.
Myös Suomessa on tarpeen hakea vähennyksiä kasvihuonekaasupäästöihin. Turpeen energiakäytön päästöt ovat Suomessa jopa suuremmat kuin henkilöautoliikenteen päästöt. Turpeen energiakäytön lopettaminen on nopea tapa tiputtaa merkittävästi Suomen kasvihuonekaasupäästöjä, kunhan katoavaa energiantuotantokapasiteettia ei jouduta korvaamaan entistä haitallisemmilla keinoilla.
Vesistöjen kannalta turpeen energiakäytön lopettaminen edesauttaisi olennaisesti moniongelmaisia humuskuormituksesta kärsiviä vesistöjämme. Entisten turvesoiden entisöinti voi luoda uusia merkittäviä lintukosteikkoja ja lopulta uusia soita. Vesistökuormituksen suhteen metsätalous ojituksineen on vähintään turpeen energiakäytön kokoinen ongelma, ja toimia tarvitaan kaikkialla soilla ja suometsissä, jotta Suomen järvien tilaa voidaan parantaa ja että vesistöt pysyisivät riittävän hyvässä tilassa niihin luontaisesti kuuluville kaloille.
Viitteet
Schneider H. & Päivinen R. 2020. Suometsien kokonaisanalyysi, Loppuraportti. Tapion raportteja, nro 38.
Hanski 2000, 45. Jokien rakenteellisen tilan arviointi. Taustaa EU:n vesipolitiikan puitedirektiivin toimeenpanolle Suomen virtavesissä
Kontula T. & Raunio A. (toim.). 2018. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. 388 s.’
Launiainen S., Sarkkola S., Laurén A., Puustinen M., Tattari S., Mattsson T., Piirainen S., Heinonen J., Alakukku L. ja Finér L. 2014. KUSTAA -työkalu valuma-alueen vesistökuormituksen laskentaan. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 33/2014.
Vuorenmaa J, Arvola L. & Rask M. 2011. Hämeen ympäristö muutoksessa: Kaksikymmentä vuotta ympäristön huippututkimusta Valkea-Kotisen alueella. Suomen ympäristö 34/2011
Ympäristöministeriö, 2015. Turvetuotannon ympäristönsuojeluohje. Ympäristöhallinnon ohjeita 2/2015
Kolme kertomusta järviemme tilasta | Alue ja Ympäristö (journal.fi)
Lisää tietoa vesien tilasta: https://vesistosaatio.fi/tietoa-vesistoista/#vesistojen-tila
Julkaistu alunperin 9.2.2021