Kalastussäännöt ja -normit ovat muutakin kuin pelkkiä rajoituksia

Yksi varmimmista kesän airueista lienee jokakeväinen koskikohteiden luvanmyynnin alkaminen. Monilla kalastajilla kesän kalareissut ovat jo pitkälti suunniteltuja, kun lupamyynti käynnistyy kevättalvella. Viimeistään sähköpostiin saapuva kalastuslupien tilausvahvistus antaa oikeuden ryhtyä visioimaan mielessään suurtaimenten tai nousulohien jallittamista Pohjolan yöttömässä yössä.

Koskikalastajan mielen tyyneyden voi kuitenkin rikkoa kysymys siitä, millainen tuleva kesä tulee olemaan. Onko luvassa kovia helteitä ja ennätyksellisiä jokivesien lämpötiloja, tai millainen kalastuspaine omalla kohdekoskella on. Kysymys lohikalojen koskikalastuksen järjestämisestä voi lopulta vaivata niin pieniä osakaskuntia kuin luvanmyyjistä suurinta – Metsähallitusta.

Yksi keskeisimmistä kysymyksistä tässä hupenevien lohikalakantojen ja erilaisten kalastukseen liittyvien moraalikäsitysten ristitulessa on lopulta se, kuinka kalareissuistaan voi parhaiten nauttia ilman, että omien valintojen eettinen puntarointi tukahduttaa alleen mahdollisuuden nauttia kalastamisesta. Kalastuksenhan tulisi olla mitä suurimmissa määrin henkistä rentoutumista ja arjesta irtaantumista.  Monimutkaiseen kysymykseen on harvoin tarjolla yhtä, yksinkertaista vastausta, mutta tässä kohdin yksi keskeisimmistä ratkaisun avaimista on kalastuksen kestävyyden takaamisessa sekä kalastuskohteen säätelyratkaisujen että kalastajien omien valintojen kautta.

Tässä artikkelissa tarkastelen erilaisia säätelyratkaisuja ja -malleja näillä kahdella tasolla. Jutun alussa olevan lyhyen teoreettispainotteisen käsittelyn jälkeen havainnollistan konkreettisesti, mitä kestävien säätelyratkaisujen toteuttaminen voisi tarkoittaa niin lohikaloja pyytävän koskikalastajan kuin kalastuskohteen kalastusoikeuksien hallinnoijan näkökulmasta.

Säätelyjärjestelmien monimuotoinen verkosto

Hieman luokittelutavoista riippuen vapakalastuksen säätelyjärjestelmät voidaan jakaa kahteen kategoriaan: institutionaaliseen normiohjaukseen ja tapakulttuuriseen itseohjautuvuuteen. Näistä ensimmäinen vastaa käytännössä kalastuslain ja -asetuksen ohella niitä kalastuskohteen sääntöjä, jotka kalastuskohteen omistaja on alueelleen päättänyt. Säännöissä määritetään muun muassa kalastuskauden ajallinen pituus, luvalliset kalastusmenetelmät ja -välineet sekä saaliskalojen pyyntimitat ja -kiintiöt (Muje ym. 2019.)

Normiohjauksen on otettava huomioon lain ja asetuksen sisällöt, mutta sitä on mahdollista täydentää alueellisia ominaispiirteitä tunnistavilla sisällöillä. Lisäohjeisiin voi lukeutua esimerkiksi kahluukielto, alueellisia rajoituksia saaliiksi otettavien kalojen osalta tai kehotus väkäsettömien koukkujen käyttämiseen. Normiohjauksen tulisikin olla kielellisesti yksinkertainen koodisto, joka yksiselitteisesti määrittää sallitun toiminnan rajat (Pereira & Hansen 2003).

Tapakulttuurinen itseohjautuvuus on sen sijaan monitasoisempi järjestelmä, joka osaltaan perustuu institutionaaliseen normiohjaukseen, mutta siihen liittyy myös kalastajien tieto- ja arvokäsityksiä (Young ym. 2014). Itseohjautuvuudessa kyse on kalastajien tai kalastajaryhmien omista säätelyyn tai kalastuskulttuuriin liittyvistä sosiaalisista rajoitteista, toimintamalleista tai periaatteista, jotka poikkeavat varsinaisesta säätelystä. Vaikka viralliset säännöt ilmoittaisivat esimerkiksi harjuksen alamitaksi 35 cm, itseohjautuvat kalastajat voivat pitää alamittana esimerkiksi 45 cm, tai pidättäytyä harjusten ottamisesta saaliskaloiksi täysin. Itseohjautuvuus rakentuukin institutionaalisen ohjauksen päälle, jolloin kalastajilla on oikeus poiketa säännöistä tiukempaa rajoittamista kohden. Optimitilanteessa molemmat säätelyjärjestelmät ovat käytännössä lähellä toisiaan, mutta läheskään aina näin ei kuitenkaan ole. Syitä tähän lienee yhtä paljon kuin on erilaisia kalastuskohteita.

Esimerkiksi niissä kalastuskohteissa, joissa harjoitetaan niin elämyksellistä pyyntiä kuin pelkkää ruokakalojen kalastamista, vastakkain ovat keskenään erilaiset pyyntistrategiat (Haapasalo 2021). Koska kalastuksen järjestävän tahon on suunniteltava säännöt molemmille ryhmille sopiviksi, vastassa on ennemmin tai myöhemmin jonkinasteinen kompromissi. Osa kalastajista voi kokea säännöt liian tiukoiksi ja vaihtavat siksi kalastuskohdetta, ja toiset pitävät säätelyä liian löyhänä, jolloin he rajoittavat kalastustaan sääntöjä tiukemmin. (Boonstra ym. 2017).

Ketä ohjataan, mitä rajoitetaan?

Kalastuskohteiden ylläpitäjien näkökulmasta kalakannat näyttäytyvät interaktiiviselta resurssilta, jonka hallinnoinnissa yhdistyvät ekologiset ja biologiset piirteet, kuten kalat ja vesiluonto, sekä sosiaaliset piirteet, eli säätelyn kohteena olevat kalastajat (Steelman & Wallace 2001). Toimivan säätelyn kivijalkana tulee olla riittävä luonnontieteellinen ymmärrys pyydettävistä kaloista, esimerkiksi populaatiokoon ja elinkierron osalta, jolloin muun muassa saaliskalojen pyyntimitat osataan asettaa siten, että kalastuksen ekologinen kestävyys toteutuu (Ayllón ym. 2019.) On hyvä ymmärtää, etteivät esimerkiksi kalojen kasvunopeus ja sukukypsyyden saavuttaminen ole paikallisia mielipidekysymyksiä (Vainikka & Hyvärinen 2012), vaan kyseessä ovat mitattavissa ja siten todennettavissa olevat ominaisuudet, joiden tulee myös näkyä säätelyssä.

Ekologisen tason lisäksi kalastuksen säätelyyn liittyy sosiaalisia piirteitä. Kokonaisvaltaisessa säätelyssä kyse on lopulta ihmisten johtami­sesta kohti toivottavia käyttäytymismalleja (Hall-Arber ym. 2009). Looginen ja samalla perusteltu ensiratkaisu on sanktioida sääntörikkomukset, jolloin rangaistuksen pelko ohjaa kalastajia kohti haluttua toimintaa. Sanktiointi onkin yleisesti hyväksytty ja käytetty normiratkaisu. Kalastukseen liittyy kuitenkin eri vaiheita, joihin tehokkaimmankaan valvojan silmät eivät yllä. Tästä syystä säätelyyn liittyvä itseohjautuvuus on erityisen tärkeä piirre vahvistettavaksi: ratkaisujensa seuraukset ymmärtävät kalastajat osaavat toimia oikein, vaikka erätarkastaja ei odottaisikaan rannalla sakkovihko kourassaan. Kotimainen tutkimusnäyttö (esim. Haapasalo 2021; Muje ym. 2019) argumentoi, että kalastajien keskuudessa on vastetta nykyistä tietoperustaisemmalle kalastuksen säätelylle. Tätä suotuisaa havaintoa kannattaa hyödyntää kehittämällä säätelyä halki Suomen.

Säätelyn sosiaalinen taso on kaksisuuntainen. Kalastajien kokemustieto voi paljastaa esimerkiksi merkkejä kalakantojen heikkenemisestä, mikä ei ole muuten päätynyt kalastuskohteen ylläpitäjien tietoon (Thomas ym. 2015). Kun kokemustietoa tarkastellaan luonnontieteellistä tutkimustietoa vasten, lopputuloksena voi olla todella rikas ymmärrys kalastuskohteesta sen erityispiirteineen (Haapasalo 2021.) Vastaavasti, mikäli sääntöjä päädytään tiukentamaan, perusteiden lyhytkin avaaminen voi olla säätelyn toimivuutta tosiasiallisesti parantava seikka. Kun kalastajat ymmärtävät, mistä syystä esimerkiksi alkukesän kahluukieltoa on päätetty jatkaa viikolla, tai miksi kalastajia kehotetaan haavin sekä väkäsettömien koukkujen käyttämiseen, uudet säätelytoimet toteutuvat paremmin myös käytännössä. Vaikka asia voi kuulostaa näin kirjoitettuna hyvinkin itsestään selvältä, ei se sitä käytännössä kuitenkaan usein ole. Kun säätely koetaan oikein kohdennetuksi ja ajantasaiseksi, on todennäköisempää, että kalastajat noudattavat sääntöjä muutenkin kuin niiden rikkomisesta seuraavien sanktioiden takia (Page & Radomski 2006).

Säätelytavoitteet ja -menetelmät

Virkistyskalastuksen säätely on jaettavissa kahteen kategoriaan, jotka kohdentuvat eri tekijöihin. Kalastuksen järjestävillä tahoilla on melkoinen tavoite saavutettavanaan, mikäli pyrkimyksenä on järjestää kalastus kalastuslain tavoitteiden mukaisesti: parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon perustuen. (Haapasalo 2020.)

Ensiksi, säätelyn tehtävänä on varmistaa pyydettävän kalakannan elinvoimaisuus. Tässä kyse on yksinkertaisimmillaan siitä, ettei saaliskaloja pyydetä liikaa tai liian pieninä, jotta niiden määrä ei vähenisi ajan saatossa (Unfer & Pinter 2018.)  Mikäli jokainen uusi vuosiluokka on entistä pienempi, polun päässä häämöttää lopulta sukupuutto. Kestävän säätelyn pohjana ovat populaatiotason kysymykset, joihin vastataan pitämällä kalastuksen aiheuttama kuolleisuus riittävän alhaisena. Aiheeseen olennaisesti liittyvästä valikoivasta kalastuksesta on aiemmin kirjoitettu erinomainen artikkeli, jonka löydät täältä.

Toiseksi, säätelyssä on otettava huomioon myös yksilötaso, jossa tarkastellaan sitä, millaisen polun yksittäinen saaliskala kulkee eri pyyntivaiheiden kautta (Cooke & Suski 2005). Vaikka populaatiotason ratkaisut olisivatkin kalakantoja ajatellen merkittävämpiä, yksilötason kysymykset ovat niitä, jotka herättävät usein vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Aiheeseen liittyy osaltaan ajatus kaloista yksinomaan ihmisravintona (Aas ym. 2002), sekä suoranaisesti vääriä käsityksiä, jotka sotkevat yksinkertaista asiaa entisestään. Vapautettavien kalojen kuolleisuuteen vaikuttavat pyyntiolosuh­teiden ohella käytettävät välineet, väsytysaika ja kalojen käsittely, (Bartholomew & Bohnsack 2005) eikä yksikään näistä seikoista ole liian hankala omaksuttavaksi.

Olosuhteiden merkitys

Kestävyystekijöiden tarkastelu alkaa jo ennen kalastuksen aloittamista, kun katsotaan vallitsevia olosuhteita. Mikäli aiemmin on kysytty, viihdynkö minä tällä säällä koskella kalastaessa, jatkossa on perusteltua kysyä lisäksi sitä, viihtyvätkö myös lohikalat koskessa näissä olosuhteissa. Pyyntiolosuhteista voimakkain vapautettavien saaliskalojen kuolleisuuteen vaikuttava tekijä on veden lämpötila (Schisler & Bergersen 1996). Lämpötilavaikutus on yksinkertainen: kun veden lämpötila nousee, sen happipitoisuus laskee, mutta samalla kalan hapenkulutus kasvaa. On kiistatonta, että tämä aiheuttaa kaloille ylimääräistä rasitusta. Kylmiin vesiin sopeutuneille lohikaloille nykykesien huippulämmöt ovat huomattavan vahingollisia.

Kalastajien kuulee kiertävän lämpötilarajoitusta sillä perusteella, että heidän tavoitteenaan on pyytää esimerkiksi kirjolohta ruoaksi, eikä harrastaa muiden lohikalojen C&R-kalastusta. Peruste on kuitenkin ontto, sillä kalastaja ei voi ennalta määrätä, millainen kala tarjottuun vieheeseen tai perhoon ottaa. Tarkoitusperistä riippumatta uistimeen voi napata rauhoitettu kala, joka on vapautettava. Liian lämpimässä vedessä tästä tulee turha, täysin vältettävissä oleva riski kalan selviytymiselle. Tästä syystä vastuullinen koskikalastaja jättääkin virtavesien lohikalat rauhaan, kun veden lämpötila kipuaa yli +20 C (Tak­kunen ym. 2018). Viileissä vesissä pyyntirasitus jää olosuhteen osalta vähäiseksi, mikä näkyy huomattavan alhaisina <5 % kuolleisuustasoina useilla vapautettavilla lohikaloilla (Boyd ym. 2010). Kovien helteiden aikaan voi kokeilla esimerkiksi pinnassa saalistavien järviahventen perhokalastusta, joka vetää vauhdikkuudessaan vertoja arkiselle koskikalastukselle.

Käytettävät välineet

Seuraava kestävyysetappi liittyy käytettävien vieheiden ja perhojen koukkuihin. Vastuullinen virkistyskalastaja huolehtii siitä, että kalojen vapauttaminen pyyntivälineissä käytetyistä koukuista onnistuu mahdollisimman helposti. Keskeisiä tähän vaikuttavien seikkoja ovat koukkujen koko, muoto, väkäset ja lukumäärä (Brownscombe ym. 2017). Jokaisen valveutuneen kalastajan tulee käyttää mahdollisimman vähäistä määrää koukkuja, jotka ovat väkäsettömiä. Koukun muodosta tai koosta riippumatta kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että yksihaarainen väkäsetön koukku on helpompi irrottaa kalan suusta (tai kalakaverin takaraivosta) kuin väkäsellinen kolmihaara­.

Kun koukun irrottaminen on nopeaa, eikä se aiheuta turhia kudosvaurioita, kalan kokema rasitusaika lyhenee ja elpyminen on kaikkineen nopeampaa (Bartholomew & Bohnsack 2005). Nykyaikaisissa tehdasvalmisteisissa väkäsettömissä koukuissa koukun kidan ja varren muotoilu on sellainen, että kalat pysyvät niissä erinomaisen hyvin kiinni. Mikäli edelliset kokemuksesi väkäsettömistä koukuista ovat kultaiselta 1980-luvulta, kun puristit väkäset pihdeillä lyttyyn, eivätkä kalat kestäneet kunnolla kiinni, kokeile toki nykyisiä koukkuja ja ylläty myönteisesti.

Kahlaaminen

Etenkin perhokalastukseen liitetään usein mielikuva koskeen syvälle kahlanneista kalastajista. Kahlaaminen on kalastustekniikasta riippuen joko tärkeää tai tarpeetonta, eikä asiaan ole yksiselitteistä vastausta. On kyse sitten nymfikalastajasta tai Räsäsen seiskaa heittävästä virvelöijästä, kahlaamista on syytä välttää etenkin alkukesästä. Sorasta kuoriutuvat taimenten poikaset, samoin kuin keväisin rantamatalaan kuteneiden harjusten mäti ovat välittömässä vaarassa veteen kahlaavan kalastajan jaloissa. Kuoriutumattoman mädin päälle kahlaaminen voi helposti aiheuttaa kutupesälle kymmenien prosenttien kuolleisuuden (Roberts & White 1992).

Vaikka monissa kalastuskohteissa on nykyisin toukokuun loppuun ulottuva kahluukielto, se ei kuitenkaan huomioi myöhäistä kevättä tai lohikalojen todellista sorasta nousun ajankohtaa. Kahluukielto lienee yksi klassisimpia esimerkkejä adaptiivisen säätelyn puutteesta, mikä on yhä leimallista useille kotimaisille kalastuskohteille (Arlinghaus ym. 2017). Mikäli kevät on ollut kylmä ja vedenlämmöt laahaavat toukokuussa pitkän ajan keskiarvojen takana, ei etenkään mahdolliselle kutupaikalle kannata kahlata kesäkuun alussa – vaikka se sääntöjen puitteissa täysin luvallista olisikin.

Esimerkiksi harjus voi kutea vain muutaman kymmenen sentin syvyiseen rantaveteen, jolloin vanhalla kahluukieltoajan ”polviveteen meneminen sallittu” -ohjeella kalojen kehittymässä olevat alkiot ja ruskuaispussipoikaset voidaan talloa täysin. On riidatonta, että kutupesälle tapahtuva vahinko on samanlaista, talloo pesän sitten tarkoituksella tai vahingossa. Mädin ja pienpoikasten selviytyminen edellyttääkin lopulta varsin paljon kalastajien ohjaamista paikallistasolla. Kalastuskohteiden ylläpitäjien on perusteltua olla asiassa aktiivisia, vaikka osa kalastajista itseohjautuvasti välttäisikin turhaa kahlaamista. Kyse on toisaalta valmiudesta kahluukieltojen jatkamiseen aina kesäkuun puolelle saakka kylmän kevään aikana, mutta asiaan liittyy kiistatta myös paikallisen ohjaamisen tarve. Uhanalaisia lohikaloja ajatellen olisi tärkeää, mikäli maastoon merkittäisiin todennetut sekä todennäköiset kutualueet. Vaikka joissain kohteissa on jo siirrytty tällaiseen opastukseen, rohkenen väittää, ettei kyseessä ole kuitenkaan vielä varsinainen maan tapa.

Kalan väsyttäminen

Kun kala on viimein tarttunut kalastajan tarjoamaan pyytöön, tavoite on väsyttää kala mahdollisimman nopeasti. Väsytyksen jatkuessa kalan elimistö kehittää lihaksistoon anaerobisen ponnistelun seurauksena laktaattia – sitä enemmän mitä kauemmin väsytys jatkuu. Yksi keskeisimpiä keinoja kalan pyyntistressin vähentämiseen ja pyyntitapahtumasta toipumisen tehostamiseen on väsyttää kala mahdollisimman nopeasti (Meka & McCormick 2005).

Kalastajan kannattaa huolehtia sopivista siimanpaksuuksista, jotta kalalle voidaan antaa riittävästi painetta – kuitenkin vetämättä kalaa ”raakana rannalle”, jolloin koukku voi rikkoa suun alueen luita ja kudoksia. Vapautettavaa kalaa ei tarvitse väsyttää henkihieveriin ja todennäköisyys pyyntitapahtumasta selviytymiselle kasvaa entisestään, kun kala haavitaan ensimmäisellä mahdollisella hetkellä. Yksi kalastajan parhaista työkaluista on solmuttomalla havaksella varustettu haavi. Sen avulla voidaan paitsi lyhentää kalojen väsytysaikaa, mutta oikein valittu havas myös huolehtii siitä, että kalaa suojaava lima- ja suomupinta ei vaurioidu (Brownscombe ym. 2017).

Lohikalan alaleuka ei ole mikään kahva, josta kala voidaan nostaa ilmaan koukkujen irrotusta tai mittaamista varten, vaikka tätä näkee edelleen joskus tehtävän. Kun haavittua ja vapautettavaa kalaa käsitellään vain märin käsin, eikä kalaa nosteta turhaan ilmaan, kala voi kaikkineen paremmin ja toipuu pyynnistä nopeammin (Cook ym. 2015).

Saaliskalan kuvaaminen

Mikäli kala otetaan ravinnoksi, nopea tainnutus ja verestys ovat seuraavat toimenpiteet. Jos kalastaja haluaa ottaa tämän jälkeen saaliskuvan, puhtaasta kalasta saa kauneimman muiston. Veristen ja pahimmassa tapauksessa maassa pyöritettyjen kalojen kuvat tuppaavat olemaan sellaisia, jotka eivät nosta kalan eivätkä kalastajan arvoa. Mikäli kuva otetaan vapautettavasta kalasta, ennakkovalmistelu on paikallaan. Kun haavittua kalaa pidetään vedessä, kalastajalla on mahdollisuus ottaa kamera esiin ilman, että hapekkaan veden saanti keskeytyisi ja kalan elpyminen pysähtyisi (Joubert ym. 2020.)

Kalan nostaminen ilmaan on kalan kannalta täysin turhaa lisärasitusta, mikä korostuu etenkin kuumissa olosuhteissa. Parhaassa tapauksessa kala voidaan kuvata vedessä, mihin tulisi pyrkiä. Maailmalla suurta suosiota saanut ”Keep ’em wet” -käytäntö on perusteltua omaksua myös kotimaiseen koskikalastukseen entistä laajemmin (Danylchuk ym. 2018). Parin sekunnin nosto haavista ei surmaa muuten hyväkuntoista kalaa, mutta vapautettavan kalan käsittely on kiistatta ajatuksen arvoinen seikka. Yhtäältä on rehellistä todeta itselleen, ettei jokaista kalaa tarvitse kuvata tai mitata erikseen – kala on lahjansa jo antanut, vaikkei tapahtumasta jäisikään kuvaa muistoksi.

Kalan vapauttaminen

Mikäli kala on väsynyt pahoin, sitä ei kannata laskea suoraan takaisin veteen, vaan sen on annettava levätä vedessä, esimerkiksi haavissa, kalaa varovasti käsillä tukien. Kun kala saa hapekasta vettä kiduksiinsa, sen liikuntakyky palautuu. Kun kalaa pidetään vedessä pää ylävirtaa kohden, hapensaanti onnistuu hyvin. Kalan on paras antaa toipua omaan tahtiinsa, eikä elpymistä tule sotkea kalaa ylä- ja alavirtaan pumppaamalla. Mikäli kalan elvyttämisestä ei huolehdita ennen vapautusta, sen riski kuolla eri komplikaatioihin, sekä alttius joutua saaliiksi vapautuksen jälkeen on kohonnut (Brownscombe ym. 2017). Kun kala on saanut vapautensa ja sen hyvinvoinnista on huolehdittu niiltä osin kuin on ollut mahdollista, kalastaja voi olla toimintaansa tyytyväinen.

Pyyntiväline- ja saaliskalojen käsittelykysymyksissä ei ole pienintäkään eroavaisuutta ruokakaloja pyytävien ja C&R-kalastajien välillä, sillä kalojen vapauttaminen tulee eteen ennemmin tai myöhemmin kalareissun aikana. Vaikka tässä artikkelissa asiaa on havainnollistettu ensisijaisesti lohikalojen koskikalastuksen kautta, saaliskalojen asiallinen käsittely ei kuitenkaan katso kalan lajiin eikä pyyntipaikkaan. Koskista pyydetyt taimenet, järviltä saadut hauet ja pilkillä lampivesistä pyydetyt ahvenet ansaitsevat kaikki tulla kohdelluksi mahdollisimman hyvin jo sillä yksinkertaisella eettisellä perusteella, että se on oikein, ja koska kalastajat pystyvät siihen.

Kokonaisvaltaisesti kestävämpää säätelyä kohden

Jäljellä on kysymys siitä, kuinka kestävän säätelyn edistämisessä voidaan edetä. Itseohjautuvuuden parantamiseksi kalastajat tarvitsevat tietoa kestävistä käytännöistä. Tässä järjestöt, seurat ja muut organisaatiot tekevät todella hyvää työtä, kun esimerkiksi kalojen oikeaoppista käsittelyä opetetaan jo lasten ja nuorten tapahtumissa sekä sosiaalisessa mediassa. Myös kalastuskohteiden ylläpitäjien on kuitenkin perusteltua osallistua tiedonjaon talkoisiin omissa kohteissaan – edellyttäen että kalastuskohteen säännöt yleensä vastaavat nykyaikaista käsitystä kestävästä vapaa-ajankalastuksesta.

Itseohjautuvuuden tukemisen ohella tarvitaan myös konkreettisia säätelyratkaisuja. Alamitat, ylämitat, kahluukiellot, lämpötilarajoitukset sekä väkäsellisten koukkujen käyttämisen kieltäminen eivät ole utopiaa, vaan perin yksinkertaisia ja kustannustehokkaita toimenpiteitä. Vaikka yksittäiset kalastajat olisivat valveutuneita ja itseohjautuvia, kalastuskohteen tasolla tehtävät säätelyratkaisut selkeyttävät aina myös vastuukysymyksiä. (Cooke ym. 2013). Tässä kohdin on hyvä muistaa myös se harvemmin mainittu seikka, että kalastuskohteen läpileikkaava vastuullisuus on jo markkinointivaltti itsessään.

Lopuksi, eri tahojen pitkäjänteisellä ja johdonmukaisella yhteistyöllä kalastuskohteisiin on mahdollista juurruttaa entistä enemmän kestäviä säätelyratkaisuja ja toimintakäytäntöjä, jotka lopulta hyödyttävät kaikkia. Kalastuskohteisiin liitettäviä vastuullisuuden ja kestävyyden käytäntöjä voidaan tukea riittävillä ohjauskäytännöillä, jos halutaan, kunhan ne eivät ole ulkoa kaadettuja tai ostettavissa olevia piirteitä, vaan muodostuvat lopulta kalastajien omista ratkaisuista.

Kirjallisuus

Aas Øystein, Thailing Carol E. & Robert B. Ditton 2002. Controversy Over Catch-and-Release Recreational Fishing in Europe. Teoksessa: Recreational Fisheries: Ecological, Economic and Social Evaluation. Pitcher Tony J. & Charles E. Hollingworth (toim.) Blackwell Publishing 2002.

Arlinghaus R., Alós J., Beardmore B., Daedlow K., Dorow M., Fujitani M., Hühn D., Haider W., Hunt L. M., Johnson B. M., Johnston F., Klefoth T., Matsumura S., Monk C., Pagel T.,             Post J. R., Rapp T., Riepe C., Ward H. & C. Wolter 2017. Understanding and Managing Freshwater Recreational Fisheries as Complex Adaptive Social-Ecological     Systems, Reviews in Fisheries Science & Aquaculture, 25:1, 1-41.

Ayllón Daniel, Nicola Graciela G., Elvira Benigno & Ana Almodóvar 2019. Optimal harvest regulations under conflicting tradeoffs between conservation and recreational fishery objectives. Fishers Research 216, 47–58

Bartholomew Aaron & James A. Bohnsack 2005. A Review of Catch-and-Release Angling Mortality with Implications for No-take Reserves. Reviews in Fish Biology and Fisheries, 15: 129—154.)

Boonstra Wiebren J., Birnbaum Simon & Emma Björkvik 2017. The quality of compliance: investigating fishers’ responses towards regulation and authorities. Fish and Fisheries 18.

Boyd James W., Guy, Christopher S., Horton, Travis B. & Stephen A Leathe. 2010. Effects of Catch-and-Release Angling on Salmonids at Elevated Water Temperatures. North American Journal of Fisheries Management 30:898–907.

Brownscombe Jacob W., Danylchuk Andy J., Chapmana, Jacqueline M., Gutowska, F.G. & Steven J Cooke. 2017. Best practices for catch-and-release recreational.

Cook, V. Katrina, Lennox, Robert James, Hinch, Scott G. & Steven Cooke 2015. Fish out of water: How Much Air is Too Much? Fisheries 40, 9.

Cooke Steven J. & Cory D. Suski 2005. Do we need species-specific guidelines for catch-and release recreational angling to effectively conserve diverse fishery resources? Biodiversity and Conservation 14: 1195–1209.

Cooke Steven J., Suski D. Cory, Arlinghaus Robert & Andy J. Danylchuk 2013. Voluntary institutions and behaviours as alternatives to formal regulations in recreational fisheries management. Fish and fisheries 1, 439—457.

Danylchuk Andy J., Danylchuk Sascha Clark, Kosiarski Andre, Cooke Steven J. & Bryan Huskey 2018. Keepemwet Fishing – An emerging social brand for disseminating best practices for catch-and-release in recreational fisheries. Fisheries research 205, 52—56.

Haapasalo Timo 2021. Kestävyyttä kohden? Kalastuksen säätelyn tietoperustaisuus ja hyväksyttävyys Lieksanjoen Ruunaan koskilla. Maaseutututkimus – Finnish Journal of Rural Studies vol. 29 nro 2.

Haapasalo Timo 2020. Antroposentrismistä ekosysteemiseen ajatteluun? Diskurssianalyyttinen tutkimus kalastuslainsäädännön tavoitteiden muutoksesta. Alue ja Ympäristö, vol.49, no1.

Hall-Arber Madeleine, Pomeroy Caroline & Flaxen Conway 2009. Figuring out the human dimensions of fisheries: Illuminating models. Marine and Coastal Fisheries: Dynamics, Management and Ecosystem Science 1:300–314. American Fisheries Society.

Joubert B.A., Sullivan M. G., Kissinger B.C. & A.T. Meinke 2020. Can smartphones kill Trout? Mortality of memorable-sized Bull Trout (Salvelinus confluentus) after photo-releases. Fisheries Research 223.

Meka Julie M. & Stephen D. McCormick 2005. Physiological response of wild rainbow trout to angling: impact of angling duration, fish size, body condition, and temperature. Fisheries Research 72, 311–322.

Muje Kari, Veistämö Tommi, Rautiainen Tommi & Jukka Syrjänen 2019. Kestävyyttä tukevat hallintokäytännöt. Alue ja ympäristö 48:1, 46–67.

Page Kevin S. & Paul J Radomski. 2006. Compliance with sport fishery regulations in Minnesota as related to regulation awareness. Fisheries vol. 31, no 4.

Pereira L. Donald & Michael J. Hansen. A Perspective on Challenges to Recreational Fisheries Management: Summary of the Symposium on active management of recreational fisheries. North American Journal of Fisheries Management 23: 1276—1282.

Roberts C. Bruce & Robert G. White 1992. Effects of Angler Wading on Survival of Trout Eggs and re-emergent Fry North American journal of fisheries management, Vol.12 (3), 450-459.

Schisler, George J. & Eric P. Bergersen 1996. Postrelease hooking mortality of rainbow trout caught on scented artificial baits. North American Journal of Fisheries management, 16:570–578.

Steelman Toddi A. & Richard Wallace 2001. Property rights and property wrongs: Why context matters in fisheries management. Policy sciences, vol. 34, no ¾.pp. 357–379.

Takkunen Timo, Piironen Jorma, Kaijomaa Veli-Matti, Hyytinen Lasse, Makkonen Jarmo, Vanninen Vesa, Malin Mikko, Hentinen Teemu, Jaatinen Rauno, Kiiskinen, Päivi, Tarkiainen Janne & Joonas Rajala (toim.) 2018. Vuoksen vesistöalueen järvitaimenkantojen toimenpideohjelma. Raportteja 60, Pohjois-Savon ELY-keskus.

Thomas Alyssa S., Milfont Taciano L. & Michael C. Gavin 2014. What determines fishers’ knowledge of and attitudes towards regulations? A case study from the Marlborough Sounds, New Zealand. Marine policy 51, 547–554.

Unfer Günther & Pinter Kurt 2018. Recreational Fisheries: The Need for Sustainability in Fisheries Management of Alpine Rivers. AQEC, vol. 8.

Vainikka Anssi & Pekka Hyvärinen 2012.  Ecologically and evolutionarily sustainable fishing of the pikeperch Sander lucioperca: Lake Oulujarvi as an example. Fisheries Research 113, 8—20.

Young Matthew A. L., Foale Simon & David R. Bellwood 2014. Impacts of recreational fishing in Australia: Historical declines, self-regulation and evidence of an early warning system. Environmental Conservation.

Teksti ja kuvat: Timo Haapasalo