Kestävä hoitokalastus

Varsinkin Itämeren sisälahtien hoitokalastus on aiheuttanut viime vuosina suuren kiistan kalastusta harjoittavien ammattikalastajien ja paikallisten vapaa-ajankalastajien sekä vesialueen omistajien välillä. Ammattikalastajat sanovat tekevänsä työtä rehevöitymisen estämiseksi. Vapaa-ajankalastajat puolestaan kertovat alueen petokalakantojen romahtaneen ja hoitokalastuksen muuttuneen poistokalastukseksi. Oikein toteutettuna hoitokalastusprojektista voi silti olla hyötyä vesistön käyttäjille. Tähän tavoitteeseen päästäkseen hoitokalastusprojektit täytyy kuitenkin suunnitella ja toteuttaa huolella, sekä tietysti kestävästi.

Mistä hoitokalastuksessa on kyse?

Ideana hoitokalastus on yksinkertainen. Rehevöityneestä vesistöstä poistetaan suuria määriä särkikalaa tai muita pienikokoisia kaloja, joilla ei ole riittävästi luontaisia petoja. Poistetun vähäarvoisen kalamassan mukana poistuu runsaasti ravinteita. Monet särkikalat, kuore ja pienikokoinen ahven käyttävät ravinnokseen eläinplanktonia, joka puolestaan syö kasviplanktonia, eli levää. Kun eläinplanktonin määrä lisääntyy kalapetojen harvennuttua, levän määrä vähentyy ja vesi kirkastuu. Kirkastunut vesi parantaa sekä vesistön virkistysarvoa että näön avulla saalistavien petojen kuten ahvenen ja hauen elinolosuhteita. Matalilla vesialueilla veden kirkastuminen voi johtaa vesikasvillisuuden runsastumiseen, joka osaltaan edesauttaa veden säilymistä kirkkaana, vaikkakin se joskus koetaan ei-toivottuna ilmiönä. Särkikalat myös kilpailevat eläinplanktonista petokalojen poikasten kanssa. Tutkimukset osoittavat, että rehevöityneessä sameassa vedessä, särkikalat voittavat tämän poikasvaiheen ravintokilpailun petokalojen kanssa ja niiden kanta kasvaa entisestään ihmistä kiinnostavien petokalojen kustannuksella. Hoitokalastuksen perusteluissa mainitaan usein myös bioturbaatio. Tämä tarkoittaa vapaasti suomennettuna pohjan pöllyttämistä. Useat särkikalat etsivät aikuisena ravintonsa pohjasta ja nostavat samalla pohjaan sitoutuneet ravinteet takaisin kiertoon. Osaltaan särkikalojen väheneminen voi siis vähentää järven sisäistä kuormitusta, jos pohja muuten säilyy hapekkaana.

Hoitokalastus on kovaa työtä. Oikein toteutettuna sillä on positiivia vaikutuksia vesistön tilaan. Kuva: Matti Kotakorpi

Rehevöityneessä vesistössä särkikalojen poistokalastuksella voi siis olla positiivisia vaikutuksia niin vedenlaatuun, kalakantojen rakenteeseen kuin vesistön yleiseen käyttöarvoonkin. Helpolta ja hyvältä kuulostavaa metodi onkin taas lisännyt suosiotaan viime vuosien aikana.

Hoitokalastuksen tulee perustua tutkittuun tietoon

Suomessa on käytetty satojatuhansia, ellei miljoonia euroja epäonnistuneisiin hoitokalastushankkeisiin. Suunniteltaessa hoitokalastushanketta täytyy ensiksi selvittää perimmäiset syyt järven rehevyyteen ja muistaa, että jokainen vesistö on erilainen. Toiset vesistöt ovat luontaisesti rehevämpiä tai tummavetisempiä kuin toiset, eikä vesistön silmämääräinen tila välttämättä kerro koko totuutta. Tutkimusta ja selvitystyötä tarvitaan, jotta voidaan selvittää onko hoitokalastuksen aloittaminen tarpeellista vai onko se vain haitaksi. Hyväkuntoisessa vesistössä suurten ulappakalamäärien poistaminen johtaa kalakantojen keskinäisten suhteiden vääristymiseen ja petokalojen kasvun hidastumiseen. Usein tuntuukin unohtuvan, että särkikalat, kuore ja pieni ahven ovat yhtä tärkeä osa ekosysteemiä kuin petokalatkin. Seurantatutkimusta tulee jatkaa myös koko projektin ajan ja sen jälkeen, jotta tiedetään tarkalleen mitä vesistössä tapahtuu. Tutkimuksella voidaan myös todentaa, mikä projektissa mahdollisesti meni vikaan ja ottaa oppia uusiin projekteihin.

Ennen hoitokalastusprojektiin ryhtymistä tulee selvittää järven todellinen tila ja ravinteiden lähteet

Jos tutkimuksissa selviää tarve hoitokalastukselle, on projektin onnistumiseksi vielä sitouduttava kolmeen tärkeään ohjeeseen: 1) Ulkoisen ravinnekuormituksen vähentäminen, 2) petokalakantojen vahvistaminen sekä 3) useita vuosia kestävän tarpeeksi suuren särkikalamäärän poistaminen vesistöstä. Hoitokalastuksella voidaan muuttaa särkikalojen kokorakennetta, jolloin esim. kuhalle ja ahvenelle on entistä paremmin sopivan kokoista saalista tarjolla. Näin hoitokalastuksella voidaan tukea petokalakantaa ja parantaa kalastusmahdollisuuksia. Hoitokalastus ei kuitenkaan yksin vahvista petokalakantoja, ellei petokalakantojen vahvistamiseksi myös kalastuksensäätelyä vahvisteta mm. isojen petokalojen vapauttamista suosivaksi.

Ulkoinen kuormitus tulee saada kuriin.

Ulkoisen ravinnekuormituksen vähentämisen tärkeys on hyvin yksinkertaista ymmärtää: vesistö ei voi parantua, jos sinne koko ajan tulee lisäpäästöjä.  Suomessa on kuitenkin tälläkin hetkellä käynnissä useita hoitokalastusprojekteja, joissa tähän ei ole puututtu.
Ulkoinen kuormitus on aiheuttanut vesistön huonon tilan, ja sen jatkuessa hoitokalastuksen tulokset on tuomittu jäämään lyhytaikaisiksi ja tilapäisiksi. Vesistön ulkoinen ravinnekuormitus koostuu yleensä useasta pienestä virrasta. Nämä pienet päästölähteet tulevat mm. maataloudesta, metsätaloudesta tai pienteollisuudesta.

Lähes rantaan asti viljellyiltä pelloilta valuu veistöihin runsaasti ravinteita ja kiintoainetta. Kuva: Juha Ojaharju

Rehevöityneen vesistön rannoilla näkee lähes aina voimakasta maataloustuotantoa, jonka rehevöittäviin vaikutuksiin voidaan puuttua mm. viljelytekniikoiden muutoksilla, suojavyöhykkeillä tai kosteikoilla. Varsinkin kaikista voimakkaimmin rehevöityneiden vesistöjen kuormitus on usein pistemäistä. Tällöin pienten ravinnevirtojen lisäksi vesistöä kuormittaa yksi tai useampi suurempi kohde. Pistemäinen kohde voi olla esimerkiksi yhdyskuntajätevedenpuhdistamo, tehdas tai suuri maatila. Yleisesti ottaen pistemäisiin ravinnelähteisiin on helpompi puuttua. Kymmenien pienten toimien sijasta on helpompi ja usein myös halvempi kohdistaa toimet yhteen suureen kuormittajaan.

Vahvat petokalakannat tekevät hoitokalastusta ilmaiseksi

Petokalakantojen vahvistaminen on myös tärkeässä osassa hoitokalastuksen onnistumisen kannalta. Projektin loppuessa petokalakantojen on oltava hyvässä kunnossa, jotta kalakannan tasapaino säilyy petokalojen syödessä särkikaloja. Petokalat siis ikään kuin jatkavat projektia ihmistoiminnan päätyttyä. Petokaloja ei yleensä ole tarve istuttaa. Tietyissä tapauksissa voi kuitenkin esim. ankeriaan tai lohikalojen istuttaminen olla hyödyllistä ja perusteltua.

Petokalojen vapauttaminen hoitokalastusaaliista on erittäin tärkeää. Kuva: Matti Kotakorpi

Kalat ovat erittäin nopeita lisääntymään luontaisesti, jos niille tarjotaan siihen mahdollisuus. Terveessä kalakannassa on runsaasti suurikokoisia yksilöitä, jotka ovat tutkimusten mukaan elintärkeitä lisääntymisen kannalta. Tästä syystä parhaat keinot petokalojen määrän lisäämiseen on niiden ehdoton vapauttaminen poistokalastussaaliista, sekä riittävät kalastusrajoitukset. On tärkeää muistaa, että myös ahven on petokala ja se alkaa käyttää kalaravintoa jo n. 15 cm pituisena. Kalastusrajoitukset tarkoittavat käytännössä ala- ja ylämittojen asettamista sekä ruokakunta- tai lupakohtaisia rajoituksia, verkkojen määrän rajoittamista ja solmuvälien säätelyä. Rehevöityneiden järvien näkökulmasta kuhan lakisääteisen alamitan nostaminen olisi erittäin hyödyllinen ratkaisu. Tutkimusten mukaan nämä rajoitukset saattavat joissain vesistöissä heikentää kalansaalista tilapäisesti vuoden tai kahden ajan, mutta lopulta saaliin määrä ja saaliskalojen keskikoko kasvavat aiempaa suuremmaksi. Petokalojen kalastuksen kokonaismäärän rajoittaminen ja ylämittojen / suurimpien sallittujen solmuvälien asettaminen on tärkeää, jotta vesistöön saadaan luotua vakaa, nopeakasvuinen ja runsas petokalakanta, jonka ravinnonkulutus ja toisaalta saalistuottavuus on mahdollisimman suurta. Myös kestävän petokalojen kalastuksen kautta poistuu merkittäviä määriä ravinteita.

Hoitokalastushankkeet on toteutettava riittävän tehokkaasti

Harkittaessa hoitokalastusta tulee myös ottaa huomioon poistettavien särkikalojen tai muiden kohdelajien huomattavan suuri määrä ja hankkeen kesto. Ihannetilanne olisi että järvi saadaan kertarysäyksellä kirkkaaseen vesikasvien valtaamaan tilaan ja hoitokalastuksen tarve poistuu, mutta tämä on mahdollista vain riittävän matalissa järvissä. Usein kuitenkin hankkeeseen joudutaan sitoutumaan vuosiksi eteenpäin ja poistettavan kalan määrä täytyy pysyä suurena. Saalismäärän suositellaan olevan tehokalastusvaiheessa jopa 100-200kg/hehtaari/vuosi, joten pienelläkin järvellä vuotuinen saalismäärä kohoaa tuhansiin kiloihin. Ylläpitovaiheessa voidaan hoitokalastuksen saalistavoitetta pienentää selvästi. Varsinkin suurissa vesistöissä projektin kesto saattaa olla jopa kymmeniä vuosia.

Hoitokalastuksessa poistettavien kalamäärien tulee olla suuria. Kuva: Matti Kotakorpi

Hoitokalastuksesta on hyötyä ainoastaan oikein toteutettuna

Hoitokalastus voi oikein toteutettuna olla apukeino rehevöityneen järven kunnostamiseen, mutta sen onnistumisen määrittelevät edellä mainitut ohjeet. Erityisen tärkeää on arvioida hoitokalastuksen soveltuvuutta kunnostusmenetelmänä etukäteen.  Jos otetaan esimerkiksi alussa mainitut merten sisälahden ammattimaiset hoitokalastusprojektit, huomataan seuraavaa: Tutkimuksia ei ole tehty, ulkoiseen kuormitukseen ei ole puututtu, eikä tehokalastussaaliissa olevia petokaloja vapauteta takaisin vesistöön. Tämän vuoksi kyseisillä projekteilla ei ole edes määritelmän mukaan mitään tekemistä vesistönhoidon tai hoitokalastuksen kanssa.

Sisävesiltä positiivisia esimerkkejä puolestaan löytyy. Vesi on kirkastunut, sinileväkukinnat ovat vähentyneet ja petokalakannat parantuneet.

Hoitokalastusta voidaan tehostaa ilmastamalla vesistön syvänteitä

Hoitokalastuksen vaikutuksia voidaan tehostaa ulkoisen kuormituksen vähentämisen lisäksi myös muilla keinoilla. Yleisin käytetty keino pahasti rehevöityneiden ja happikadoista kärsivien järvien kohdalla on syvänteiden alusveden ilmastaminen eli hapettaminen.  Ilmastamisessa on kyse niin sanotun sisäisen kuormituksen vähentämisestä. Etenkin syvänteet ovat usein hapettomia. Tämä johtuu siitä että pohjaan vajoava aines, esimerkiksi kuollut levä, kuluttaa happea bakteereiden hajottaessa sitä. Rehevöityneet vesistöt tuottavat enemmän levää ja näin ollen syvänteiden, joissa vesi ei jatkuvasti vaihdu, happea kuluu muuta vesistöä enemmän. Tämä rehevöitymisestä johtuva syvänteiden hapettomuus johtaa sisäiseen kuormitukseen, koska ympäristön muuttuessa hapettomaksi normaalisti rautaan sitoutunut fosfori vapautuu ja liukenee takaisin veteen. Fosfori taas useimmiten on levien kasvua rajoittava ravinne. Itämeressä puolestaan myös typpi voi rajoittaa levien kasvua, minkä vuoksi typpeä ilmasta sitomaan kykenevät sinilevät ovat merialueella iso ongelma.

Suurilla ilmastuslaitteilla estetään alusveden happikato ja pidetään fosfori sitoutuneena pohjasedimentteihin.

Antero Virkkunen, Matti Kotakorpi ja Anssi Vainikka
Julkaistu alunperin 2.5.2017