Monimuotoinen taimen tarvitsee kalastajan vastuuta ja vesiympäristön kunnostustoimia selviytyäkseen

Taimen on vaelluskäyttäytymiseltään monimuotoinen laji

Taimen muodostaa sisävesissä eri tavoin vaeltavia kantoja: paikallisia, vaeltavia ja osittain vaeltavia. Jako vaellusmuotojen välillä on vahvasti perinnöllinen, mutta osittain myös ympäristön säätelemä niin, että korkea kalatiheys tai heikko ravintotilanne tiettyyn aikaan vuodesta voi saada varsinkin osittain vaeltavan taimenkannan kaloja hakemaan kasvumahdollisuuksia alavirran suunnalta, usein suuresta järvestä tai merestä asti. Kuitenkaan paikalliseksi jäävien ja vaeltamaan lähtevien kalojen välillä ei aina ole havaittavia kasvueroja, vaan erot muodostuvat sisäsyntyisen smolttiutumispäätöksen myötä. Taimenen on myös saavutettava tietty minimikoko, jossa se voi smolttiutua eli muuttua hopeanväriseksi vaelluspoikaseksi, ja hyvä ravintotilanne edesauttaa tämän koon saavuttamista.

Paikallisten ja vaeltavien taimenmuotojen esiintyminen ei aina ole toisiaan poissulkevaa: niin Rautalammin kuin Oulangan reittien vuolaistakin koskista tavataan vaellustaimenten lisäksi paikallisia taimenia. Toisaalta useissa pienissä puroissa tavataan vain paikallisia taimenkantoja, jotka geneettisissä selvityksissä paljastuvat myös omanlaisikseen: joko yksinkertaisesti geneettisen ajautumisen tai paikallisen sopeutumisen kautta. Vaeltavat taimenkannat sekoittuvat aina luontaisestikin hieman, ja pysyvät siten geneettisesti monimuotoisempina sekä lähempänä toisiaan kuin paikalliset kannat.

Ei ole selvää, ovatko samassa koskessa elävät paikalliset ja vaeltavat kalat geneettisesti samaa kantaa vai ikään kuin rinnakkain eläviä rotuja. Taimenesta lajina puhuttaessa on joka tapauksessa luonnollista ymmärtää elinkiertopiirteiden vaihtelu jatkumona, jonka toisena ääripäänä on hidas kasvu, aikainen sukukypsyminen ja paikallinen elintapa, ja toisena ääripäänä nopea kasvu, myöhäinen sukukypsyminen ja vaeltava elintapa. Oleellista on, että nämä elinkiertopiirteet periytyvät ja nopeakasvuisten järvitaimenkantojen säilyttämiseksi on suojeltava nimenomaan nopeakasvuisia järvitaimenkantoja.

Paikallisen ja vaeltavan taimenen erottelu ulkomuodon perusteella on käytännössä mahdotonta ainakin kutuajan ulkopuolella. Ensimmäisenä kesänä paikallinen taimen voi kasvaa jopa nopeammin kuin vaeltava lajikumppaninsa, mutta sukukypsyyden jälkeen erot kääntyvät toisin päin täysin samoissakin ravinto-oloissa. Sukukypsyyden saavuttamisen jälkeen koiraan voi kutuaikaan tunnistaa koukkuleuasta ja naaraan paksusta, mädin täyttämästä ulkomuodosta. Käytännössä alle puolimetrisenä sukukypsä taimen on aina enemmän tai vähemmän paikallinen: vaeltavat taimenet sukukypsyvät tyypillisesti aikaisintaan n. 55 cm koossa, joskus jopa vasta yli 70-senttisinä.

Ruskeahko yleisväri kertoo pitkästä oleskelusta joessa, ja kudulle nouseva vaellustaimen on aina kirkas eli hopean värinen. Tästä juontunee myös taimenen historiallinen nimitys loheksi. Toisaalta varsinkin tummavetisissä järvissä normaali väritys myös syönnösalueella voi olla melko tumma. Smolttikokoisten kalojen hopeoitumisen asteen ei ole kokeissa havaittu liittyvän kovinkaan selvästi varsinaisen vaelluksen pituuteen, mutta hopea väri erottaa vaelluspoikasen ruskeasta jokipoikasesta.

Taimenen alamittaa on nostettu useaan otteeseen

Sitä mukaa, kun taimenkannat ovat huvenneet, on taimenen alamittaa nostettu. 1983 kalastuslain määrittelemä 35 senttimetrin alamitta nostettiin 40 senttiin 1993, ja vuoden 2014 alusta voimaan tuli 67 leveysasteen (67º00 N) eteläpuolella 60 cm alamitta ja sen pohjoispuolella 50 cm. Meritaimenen alamitta nostettiin vuoden 2014 alusta 60 cm:in. Uuden kalastusasetuksen myötä istutustaimenen alamitta tiputettiin niin merellä kuin järvillä 50 senttiin 1.1.2016, ja samalla Kokkola-Kuhmo -linjan eteläpuolella villi taimen rauhoitettiin kokonaan.

Paikalliselle taimenelle ei edelleenkään ole määritelty alamittaa, vaan sille säädettiin vuoden 2016 kalastusasetuksessa täysin järjenvastainen 45 cm ylämitta umpivesiin. Jos umpilammesta saa eväleikatun 47 cm pituisen taimenen, on varsin epäselvää, mitä mittasääntöä tulisi noudattaa.

Huolimatta pyrkimyksestä luonnonlisääntymisen takaamiseen, sallii nykyinen kalastuslaki edelleen 20 % poikkeukset asetuksella määrättyihin alamittoihin, eli istutettua taimenta voidaan kalastaa poikkeusluvalla 40 cm mittaisena poikasena.

Istutetun taimenen alamitan tiputtaminen 50 senttiin teki luonnonkantojen elvyttämisestä käytännössä mahdotonta. Kun verkoilla voidaan edelleen pyytää 50 cm ylittäviä taimenia, kuolevat verkkoihin samalla myös villit lajitoverit jo 1-3 vuotta ennen kutukypsyyden saavuttamista. Toisaalta vaikka alamittaisen kalan pitäminen on laitonta, ei asiaa käytännössä voida valvoa. Järvillä ristiriitoja aiheuttavat ennen muuta kalastuksen säätely muiden lajien kuten kuhan ja siian ehdoin.

Jos järvitaimenkannat haluttaisiin elvyttää, täytyisi alamitta säätää 60-70 senttiin ja alamittaisten sivusaaliskuolleisuus saada estettyä kokonaan. Koska tähän ei ole missään pystytty, ei meillä myöskään ole esimerkkejä elpyvistä järvitaimenkannoista. Meritaimenkannat syönnöstävät järviä väljemmissä vesissä, ja niiden osalta pientä positiivistakin kehitystä on kalastusrajoituksilla saatu aikaan.

Taimen pyrkii maksimoimaan kasvun ja jälkeläistuotannon syönnösvaelluksen avulla

Kalojen vaelluskäyttäytyminen määräytyy sen mukaan, miten kalan liikkeet vaikuttavat sen poikastuotantoon. Yleensä jokialueen ravintotilanne on rajallinen, ja taimen pyrkii parantamaan kasvumahdollisuuksia tekemällä syönnösvaelluksen järvelle tai merelle. Toisaalta voimakas kuolleisuus syönnösalueella tekee nopeasta kasvusta turhaa, ja eniten jälkeläisiä (joskin kokonaisuutena vähän) saavat taimenet, jotka jäävät koko elämäkseen jokeen. Onkin havaittu, että osa maailmalla tavattavissa taimen- ja lohikannoista on muuttunut voimakkaan syönnösalueen kalastuksen takia kokonaan joessa eläviksi.

Myös Suomessa monen reittiveden kosken poikastuotanto on yksinomaan paikallisten taimenten varassa ja harvat nousukalat tapetaan kalastajien toimesta nopeasti viimeistään niiden noustua koskeen. Vaikka geenit eivät määrää vaelluskäyttäytymistä täydellisesti, on selvää, ettei vaeltavaa kannanosaa voida kalastaa sukupuuttoon, jos vaellustaipumus ja nopea kasvu halutaan säilyttää kalastettavan kannan ominaisuuksina. Toisaalta ilman taimenen kykyä sopeutua erilaisiin olosuhteisiin, olisi koko laji jo hävinnyt Suomesta.

Erot paikallisten ja vaeltavien taimenten sukukypsymisessä

Taimen on arvoton kannan jatkuvuudelle ilman jälkeläisiä. Purovesissä taimen alkaa lisääntyä saavutettuaan 15-40 cm pituuden. Suurissa reittivesissä, kuten Oulangan, Vuoksen, Rautalammin, Oulujärven ja Kuhmon reiteillä taimen suorittaa syönnösvaelluksen ja palaa kudulle vasta 1-3 kasvukauden jälkeen. Tyypillinen kudulle nouseva taimen suurissa reittivesissä ilman nykyisen kaltaista kalastusta olisi noin viisikiloinen ja 70-80 cm pituinen. Näin on edelleen Koutajoen vesistössä (Kuusamon suurjoissa), mutta kokonaan Suomessa sijaitsevien vesien osalta puhutaan vain muutamista ensimmäisen kutukerran kutijoista vuosittain. Vaikka kolmikiloinen kirkas taimen on monilla koskilla merkkitapaus, on tällainen kala biologisesti ajateltuna vasta nuorikko ja ensimmäistä kertaa kutuvaelluksella. Jotta taimenkannoilla olisi mahdollisuuksia luonnolliseen lisääntymiseen, tulisi yli 60 cm taimenia olla lisääntymiskoskissa juuri ennen syysrauhoitusta kymmeniä ja 70-80 cm taimenten tulisi muodostaa vähintään viidennes kaikesta taimensaaliista. Tämän tyyppistä saalisrakennetta ei moni edes pidä mahdollisena johtuen nykyisestä aivan liian voimakkaasta pieniin taimeniin kohdistuvasta kalastuksesta. Ajatellaan, että taimen ei kasva, vaikka todellisuudessa taimen kasvaisi, jos sen annettaisiin kasvaa.

Taimenen poikanen viettää useita vuosia joessa ennen smolttiutumista

Järviin ja meriin laskevien jokien koskien sorapohjilla sijaitsevasta kutupesästä kuoriutuva poikanen viettää 2–5 vuotta koskessa, kunnes 18-40 sentin pituisena smolttiutuu ja hakeutuu uimaan myötävirtaan maalis-toukokuussa heti, kun vedet alkavat lämmetä talvilämpötiloista. Munien kehitys vaatii onnistuakseen hapekasta vettä ja puhdasta sorapohjaa, joka koostuu pääasiassa karkeasta sorasta. Erotuksena sorasta hiekka tukkii kosken piilopaikat ja tukahduttaa tiiviydellään kehittyvän mädin. Mädin selviämiselle suurimman uhan muodostaa orgaaninen aines, joka hajotessaan kuluttaa hapen ja tappaa mädin.

Poikaset puolestaan vaativat selviytyäkseen suurehkoja alueita kivikkoa, jonka koloissa poikaset selviävät saalistukselta ja saavat riittävästi pohjaeläinravintoa. Vastakuoriutuneet poikaset voivat myös levitä kutupaikalta alavirtaan useita satoja metrejä, joten kovin lyhyet koskijaksot eivät riitä ylläpitämään taimenen elinkiertoa.

Usein koskikunnostusten jälkeenkään molemmat poikasvaiheen kriittiset vaatimukset eivät täyty, vaan koskista puuttuvat sopivat poikasalueet tai kutusoraikot ovat riittämättömiä tai peittyneet hiekkaan, hietaan, saveen, humukseen ja muuhun maalta tulevaan ainekseen. Kunnostusten jälkeen myös pohjaeläimille elintärkeän sammalpeitteen kehittyminen kestää vuosia, ellei vuosikymmeniä. Ilman riittäviä kutu- ja poikasalueita päällisin puolin luonnontilaisetkin kosket voivat olla taimenen poikastuotantoon soveltumattomia. Myös vedenlaadun tulee olla kunnossa. Taimen kestää suhteellisen hapanta vettä, mutta heikosti hapettomuutta ja liian korkeita lämpötiloja.

Ilmastonmuutos nostaa jokivesien kesälämpötiloja

Ilmastonmuutoksen myötä lämpenevät kesäsäät, kuivuus, pitenevät hellejaksot ja monen tekijän summana lisääntyvä vesien tummuminen tehokkaammin auringon valoenergiaa sitoviksi nostavat jokien kesäaikaisia lämpötiloja. Kroonisena jatkuessaan taimenelle tappava lämpötila on 27,2 °C, mutta lyhyitä aikoja taimen voi kestää jopa 29 °C lämpötilaa. Tosin taimen karkottuu useimmiten koskista koskien alapuolisiin monttuihin tai järvien syvänteisiin, kun lämpötila nousee yli taimenelle kriittisenä pidetyn 19,5 asteen. Taimen voi kasvaa lämpötilan ollessa 3,5 °C – 19,5 °C, ja maksimikasvu tapahtuu 13 °C lämpötilassa. Kun lämpötila on koskessa yli 20 °C, kaikki taimenen energia menee elossapysymiseen ja kasvu heikkenee heijastuen koko kannan tuottavuuteen.

Ahventen, särkien ja haukien vallatessa yli 20-asteiset kosket, ovat taimenen nollikkaat ja vanhemmatkin jokipoikaset ahtaalla myös saalistuksen takia. Ilmastonmuutos ja viimeaikaiset pitkät hellejaksot asettavat Etelä-Suomen taimenkannat todellisen haasteen eteen, ja vaikeuksia kokevat myös Itä-Suomen humuspitoisten ja helposti lämpenevien vesien taimenet.

Vaikka taimenen ravinnonkäyttö on hyvin rajoittunutta yli 20 asteen lämpötiloissa, on niiden pyynti vapavälinein mahdollista. Kuitenkin taimenen pyynti veden lämpötilan ollessa yli 20 °C on vastuutonta, koska taimenen selviämistä vapauttamisesta ei voida taata ja pyyntistressistä toipuminen vaatii edelleen energiaa, joka on pois taimenen kasvusta. Pyyntistressi voi tappaa myös vapavälineistä karanneen taimenen, vaikkei kalastajan tarkoituksena ollut vapauttaakaan kalaa.

On selvää, että ilmastonmuutos ja korkeat kesälämpötilat vähentävät lohikalojen kalastusmahdollisuuksia.

Järvillä taimen on eräänlainen ahmintakone

Järvellä syönnöstäessään taimen on varsinainen ahmintakone, joka häviää kasvunopeudessa vain järvilohelle. Aktiivisesti liikkuen ja etupäässä muikkua ja kuoretta syöden taimen kasvaa niin, että ensimmäisen vaelluskesän lopulla paino on noin kilon, seuraavana syksynä 2-3 kg ja kolmen kesän jälkeen n. 4-5 kg. Ilman saaliiksi jäämistä järvitaimen saavuttaa kaikissa Suomen vesistöissä vähintään 12 kg painon. Senteissä kasvua tulee esimerkiksi Oulujärven olosuhteissa 6-8 cm vuodessa, ja niin, että alamitan täyttävä yli 60 cm taimen on keskimäärin 6-vuotias. 80 cm rikkoutuu tyypillisesti 9-vuotiaana. 40-senttiseltä taimenelta kuluu tyypillisesti 2 vuotta 60 cm alamitan täyttämiseen ja 50-senttiseltä vain vuosi.

Pyyntikokoinen istutustaimen ei löydä koskialueilta ravintoa

Vaikka taimen kasvaa syönnösvaelluksella hurjaa vauhtia, ei sama kasvuvauhti toteudu joessa. Pyyntikokoisina istutettujen taimenten selviämistä seuranneissa tutkimuksissa on useimmiten todettu, että istutuskoskeen jääneet taimenet eivät ole kasvaneet, vaan ovat laihtuneet. Mitä suurempikokoisina pyyntikokoiset taimenet istutetaan, sitä epätodennäköisemmin ne oppivat syömään luonnonravintoa riittävän tehokkaasti kasvaakseen. Korkea lakisääteinen alamitta asettaakin haasteita istuta ja ongi -kohteille, koska alamittaiset istukkaat saavuttavat koskessa epätodennäköisesti pyyntikoon luontaisen kasvun kautta.

On muistettava, että taimen lähtee syönnösvaellukselle järvelle juuri sen vuoksi, ettei koskissa ole riittävästi ravintoa, vaikka vaellustaimenkin voi kuoreen kudun ja tiettyjen muiden pikkukalasesonkien aikaan nousta koskiin myös pikkukalan perässä. Koskissa useita vuosia viihtyvät istutuskalat voivat myös vääristää kalastajien käsityksen taimenen luontaisesta kasvusta, kun sama kala saadaan vuodesta toiseen kutakuinkin samankokoisena. Koskessa istutustaimen kasvaa parhaimmillaankin kuten paikallinen taimen eli hitaasti.

Taimen kutee joka toinen vuosi saavutettuaan kutukypsyyskoon

Ensimmäisen kerran järvitaimennaaras voi palata syntymäkoskeensa kudulle n. 55 cm pituisena ja 2 kilon painoisena. Ensimmäistä kertaa kuteva naaras laskee vähintään 2000 mätimunaa, joista luonnon olosuhteissa 5–6% kuoriutuu onnistuneesti (mätirasiaistutuksissa kuoriutumisprosentti voi olla yli 90%). Naaraan koon kasvaessa sekä mätimunien määrä että keskimääräinen koko kasvavat. Mitä suurempi mätimuna on, sitä paremmin siitä kuoriutuva poikanen kestää epäedullisia ympäristöolosuhteita.

Ensimmäisen kerran kutukoko vaihtelee yleensä vesistön koon mukaan niin, että mitä isommasta vesistöstä on kyse, sitä suurempia kutevat kalat keskimäärin ovat. Esimerkiksi Kuusamon suurjokiin nousee Venäjän Pääjärvestä jopa 70 cm mittaisia ensikutijoita. Kutua seuraa useimmiten välivuosi, jonka aikana taimen keskittyy kudusta toipumiseen ja kasvuun. Kudun jälkeisen talven taimenet viettävät tyypillisesti kutujoen suvannoissa, ja palaavat järvelle smolttien kanssa samaan aikaan touko-kesäkuun vaihteessa. Osa kuteneista taimenista voi palata syönnösalueelle myös pian kudun jälkeen etenkin, jos kutupaikka on lyhyt koskijakso järvien välissä.

Vaelluskäyttäytymisen takia taimenen kalastus on vaikeaa järjestää kestävästi

Vaeltavan taimenen elämään kuuluu kiinteästi siis sekä joki- että järvi- tai merivaihe. Tämä tekee kalastuksen säätelystä haastavaa. Vaikka taimen palaa kudulle syntymä- tai istutuspaikalle, eivät jokiin tehtävät istutukset takaa kalastusmahdollisuuksia joella, jos kaloja ei selviydy järvikalastukselta kudulle asti. Toisaalta suoraan järviin tehdyt smoltti-istutukset eivät koskaan voi tuottaa luonnossa lisääntyviä taimenia, koska kutu ei säännönmukaisesti onnistu järvissä eivätkä järviin istutetut taimenet osaa yleensä nousta kodittomina sopiviin jokiin. Pahimmillaan järvelle istutetut kalat harhailevat satunnaisiin kutujokiin ja risteytyvät näiden jokien omien kantojen kanssa hävittäen niiden arvokkaita alkuperäisiä ominaisuuksia tai vähintään heikentäen villien kantojen lisääntymistulosta.

Kaikkein ongelmallisin vaihe taimenen elinkierrossa liittyy sen järvisyönnösvaiheeseen. Tällöin taimen on hyvin aktiivinen liikkumaan ja jää sen takia enemmin tai myöhemmin verkkoon, vaikkei verkkoja olisi muiden, paikallisempien lajien mukaan suhteutettuna edes kovin paljon.  Jos verkkokalastuksessa käytetään alle 80 mm solmuvälisiä verkkoja, jää taimen säännönmukaisesti saaliiksi ennen kuin se on saanut yhtään jälkeläistä. Vasta yli 100 mm verkkoja käyttäen voitaisiin taata edes pienimuotoinen luonnollisen lisääntymisen mahdollisuus ilman kokonaiskalastuspaineen rajoittamista.

Jos alamitta on alle kutukoon, ottaa myös uistelija taimenen saaliiksi ennen kuin se on saanut jälkeläisiä. Edes 60 cm alamitan täyttäminen ei takaa, että taimen olisi jo lisääntynyt. Jos saalismäärää ei voida muuten rajoittaa, vaeltavan taimenen alamitan pitäisi populaatiomallinnusten mukaan olla 70 cm kantojen jatkuvuuden turvaamiseksi.

Taimen on helppo kala pyytää

Kalamiesten itsetunnon harmistukseksi taimen on todellisuudessa myös helppo kala pyytää. Kun taimen ei ole koskaan ennen nähnyt uistinta, jää ensimmäinen, usein varsin hanakka kosketus vieheeseen yleensä myös viimeiseksi. Niukat uistelusaaliit kertovat eniten kalojen vähyydestä, eivät heikosta syönnistä. Koskivesillä ja tietyillä järvilläkin jatkuva kalastuspaine tekee taimenista varovaisempia; ainakin jos ensimmäinen viehekosketus ei koidu viimeiseksi vaan taimen saa mahdollisuuden oppia.

Luonnontilaisissa vesissä kalastaessa paljastuu karu totuus: isokin taimen ottaa kalastajan kokeneisuuteen katsomatta monesti ensimmäiseen kilkuttimeen, joka sen eteen tuodaan. Vaikkakin rehellisyyden nimissä on todettava, että tiettyä vesihyönteistä juuri tämän lajin kuva mielessä syönnöstäessään taimen ei välttämättä kiinnostu vääränlaisista pyydöistä. Toisaalta kokemus kertoo, että tankkiautosta koskeen vapautettu pyyntikokoinen taimen on jopa helpompi pyytää kuin kirjolohi.

Alamitta ei yksin riitä

Biologisten lähtökohtien valossa, ilman muuta kalastuksen säätelyä taimenen alamitta tulisi olla 70 cm. Mikä tahansa kalakanta tarvitsee riittävän lukumäärän riittävän isokokoisia kutijoita, jotka huolehtivat kannan uusiutumisesta ja elinkelpoisena, geneettisesti riittävän monimuotoisena, säilymisestä. Jos kalastuspainetta ei voida rajoittaa, täytyy saaliiksi ottaa vain yksilöitä, jotka ovat lisääntymistehtävänsä jo täyttäneet vähintään osittain.

Geneettisten tekijöiden valossa minkä tahansa eläinpopulaation tulisi koostua vähintään 500:sta lisääntyvästä yksilöstä, jotta se voisi selvitä ongelmitta edes muutamia kymmeniä vuosia. Saimaannorpan metsästystä harvat kannattavat ja montaa usean sadan yksilön nisäkäskantaakin suojellaan tiukasti. On kummallista, että vaellustaimenta, jonka useat luonnonkannat koostuvat alle 30:tä lisääntyvästä parista saadaan edelleen paikoin kalastaa varsin vapaasti.

Esimerkiksi Koutajoen vesistön taimenta on Kuusamossa vuosittain kalastamassa yli 10 kertaa enemmän kalastajia kuin kaikissa Kuusamon joissa yhteensä on pyyntikokoisia taimenia. Nykyisen muotoista vapaata taimenen kalastusta ei voida tulevaisuudessa enää jatkaa, jolleivat kalastajat itse ymmärrä, miten harvinaisen ja arvokkaan kalan kanssa he ovat tekemisissä.

Taimenen arvo sisävesien lohena ansaitsee tulla palautetuksi

Ottaen huomioon vaellustaimenen nopean kasvun, on suuri sääli, että näin hieno kala, jota menneinä aikoina on myös loheksi kutsuttu, pyydetään yleensä käytännössä poikasena tai viimeistään teininä kesken parhaan kasvukauden. Vielä suurempi harmistus on se, että useiden kalamiesten mielissä taimen lisääntyy tankkiauton letkusta ja ruokalan voi ottaa jokaiselta reissulta. Vaellustaimen on luonnostaan harvinainen luonnonvara, ja vaatii sen mukaisen arvostuksen. Nykyisellään jokainen vaellustaimen on kannan ylläpitäjänä rahallisesti mitattuna tuhansien eurojen arvoinen.

Villin taimenen täysrauhoitukseen päädyttiin vastuuttoman kalastuksen takia

Villi taimen ei tarvitsisi täysrauhoitusta selviytyäkseen, jos kalastajat ottaisivat vastuuta sen elinolosuhteiden parantamisesta ja kuolleisuuden pitämiseksi kestävällä tasolla. Edes luonnollisissa olosuhteissa kaikki smoltteina järville lähtevät taimenet eivät palaa kutemaan, vaan tyypillisesti vain 5–10 % smolteista palaa kudulle. Myös täysin ilman istutuksia taimenista voidaan kalastaa osa, niin järvillä kuin koskilla, kunhan nykyiset palaajamäärät saadaan nousemaan 0,01 % – 1 %:sta merkittävästi ylemmäksi. Kutukala on kutukala myös vuosia ennen kutua. Jokainen verkkoon tai kolmihaaraiseen uistelijan koukkuun kuollut alamittainen taimen on pois kutukalojen joukosta. Vaikka usein ollaan valmiita vapauttamaan kudulle nouseva naarastaimen jokipyynnissä, on sama naaras yhtä arvokas, vaikka se tapettaisiin muutama kuukausi aiemmin vetouistelijan toimesta. Kudun onnistumiseksi tarvitaan myös koiraita naaraiden kanssa samassa suhteessa.

Istutuksiin liittyvät ongelmat

Perinteisesti taimenta on kalastettu kuten nykyisin vaikkapa kuhaa. Tämä on ollut mahdollista laajamittaisten ja intensiivisten istutusten ansiosta. Istutukset eivät kuitenkaan valitettavasti tarjoa kestävää ratkaisua kalastuksen aiheuttamaan kestävyysvajeeseen. Kun jokaisella taimenella on luonnonolosuhteissa oma kotikoski, seuraa tästä myös se, että jokaisessa koskessa on oma, juuri tähän koskeen perinnöllisesti sopeutunut taimenkanta. Tällainen taimenkanta osaa kutea juuri oikeana ajankohtana ja poikasilla on jo perintötekijöissään, kuinka vältellä koskella luontaisesti esiintyviä petoja.

Kun istukkaat tulevat laitostuneista ja pahimmillaan vieraan vesistön kannoista, eivät ne niin sanotusti tiedä, miten luonnonvesissä tulisi toimia. Jatkossakin kantoja tukevia istutuksia tarvitaan, kunnes luonnonlisääntyminen saadaan kattavalle ja kestävälle tasolle, mutta poikaset tulisi tuottaa paikallisista kannoista ja mahdollisimman paljon villejä emokaloja hyödyntäen. Tosin tämäkään ei aina riitä, kun katsotaan esimerkiksi rasvaevättömien kutijoiden lukumäärää Kuusingin nousijoissa: edes villien kalojen jokipoikasina istutetut laitostaustaiset kalat eivät selviä takaisin kudulle. Tämän vuoksi myös viljelymenetelmiä on kehitettävä luonnonmukaisemmiksi ja kalojen luonnollisen geneettisen vaihtelun huomioivaksi.

Tätä ei tulisi nähdä ylimääräisenä kulueränä, vaan sijoituksena mahdollisimman laadukkaaseen alkuperäiseen taimeneen. Mitä paremmin istutukset tuottavat, sitä tyytyväisempiä myös kalastajat ovat ja sitä enemmän he ovat valmiimpia kalastusluvista maksamaan.

Taimen on sisävesien metso, ja yksi kala vuodessa kruunaa juhlan

Taimen tulisi lopulta nähdä samanlaisena vesien huippuriistana kuin metso on metsästäjien keskuudessa. Yksi saalismetso vuodessa kruunaa monen metsästyskauden ja samoin jo yksi useampikiloinen taimen vuodessa on saalis, josta on syytä iloita. Puhtaalla jakolaskulla Suomen taimenkantojen luonnollinen tuotanto ei riitä takaamaan edes yhtä ainutta ruokataimenta jokaista perhokalastajaa kohti puhumattakaan kaikista kalastuksen harrastajista

Kyse on kalastajien asenteista. Jos ei usko kalastuksen vaikuttavan taimenkantoihin, on Suomessa erikoiskohteita, joissa saaliskalat säännönmukaisesti vapautetaan. Näihin kohteisiin tutustumalla voi havaita, että kala- ja saalismäärät ovat näillä kohteilla aivan toista luokkaa kuin perinteisillä korttikoskilla. Ilman pyydä- ja päästä -kalastuksen laajamittaista yleistymistä taimenkohteita ei voida tarjota suurille kalastajajoukoille, vaan taimenen kalastuksesta tulee pienen eliitin kallis harrastus. Vuonna 1496 julkaistun ”Treatyse of Fysshynge wyth an Angle”-kirjan tekijän Juliana Bernersin varoitus kalakantojen ehtymisestä kalastusharrastuksen yleistymisen vuoksi ei siis ollut turha, mutta vastuullisella ja valikoivalla kalastuksella taimenkannat voidaan säästää.

Edesvastuuttoman luonnonvarojen hyödyntämisen ja pitkällisen vääristyneen kalastuksen säätelyn takia järvitaimen on muotona saatettu äärimmäisen uhanalaiseen tilaan. On tullut aika palauttaa taimenen arvo ”lohena”, tuona useampikiloisena kirkaskylkisenä järvien salamannopeana petona ja itseoikeutettuna koskien valtiaana. On tullut myös aika keskittyä keskikesäisin ahvenen, kuhan ja särkikalojen pyyntiin ja antaa taimenten käydä taistelua yhä lämpimämmäksi muuttuvia vesiä vastaan ilman lisästressiä. On aina muistettava, että vedet jakavat viljaansa ilmaiseksi hamaan tulevaisuuteen asti, kun sitä ei oteta enemmän kuin sitä kasvaa.

Anssi Vainikka, päivitetty 23.8.2023
Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö, kala- ja ympäristötoimikunta
Kuvat: Anssi Vainikka